Otteita Helsingin Yliopistossa 3.4.2002 hyväksytystä sosiaalipolitiikan opinnäytetyöstä "Saastuneen alueen asukkaat - kokemuksia Myllypuron Alakiventien ympäristöonnettomuudesta", Paula Saikkonen
 

= = = = = = =
Johdanto ja tapauksen taustaa

Alakiventien tapaus aiheutti asukkaille ennen kaikkea inhimillistä murhetta. Tutkielman yksi tavoite on kuvata tätä murhetta. Pohdin, olisiko asukkaiden kokemaa ahdinkoa voitu vähentää. Tämän tutkimustehtävän toteuttaminen olisi ollut mahdoton tiukan konstruktionistisella otteella. Tutkielmassa selvitetään myös Alakiventien tapauksen historiallista ulottuvuutta. Historiallisen perspektiivin tavoitteena on toimia kontekstina, kun pohdin tapaustutkimuksen yleistettävyyttä sekä ympäristöonnettomuuden merkitystä yhteiskunnan kannalta.

Ympäristöonnettomuuden välittömänä vaikutuksena oli epävarmuuden lisääntyminen Alakiventien asukkaiden elämässä. Ympäristöonnettomuuksien välittömiä terveysvaikutuksia oleellisempaa onkin niiden aikaansaama epävarmuusstressi. Stressin tiedetään vaikuttavan ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen sekä sosiaaliseen hyvinvointiin. (Haila 2000, 81-82.) Epävarmuus liittyi erityisesti kysymyksiin saasteiden vaikutuksesta terveyteen sekä epätietoisuuteen siitä, mistä asukkaille löytyisi uudet kodit.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa on todettu, että kodin joutuminen saastumisen kohteeksi on erityisen järkyttävää (Clarke 1991, 108). Koti koetaan paikaksi, jossa ihmisen perustarpeet tyydytetään. Se on turvapaikka. Ympäristöuhkien saapuminen omaan kotiin syö turvallisuuden tunnetta. Lisäksi koti koetaan tunnetasolla erityisen tärkeänä. (Fitchen 1989 ks. Lahti 1996, 80.) On hyödyllistä käsitteellisesti erottaa asunto ja koti. Asunnolla tarkoitetaan fyysista tilaa, minkä voi omistaa tai vuokrata. Koti puolestaan perustetaan tai luodaan. Se on eletty ja koettu tila. (Granfelt 1998, 47-48, 103.) Koti tulisikin ymmärtää eräänlaisensa tunteeseen perustuvana suhteena ihmisen ja heidän ympäristönsä, asukkaan ja asuinpaikan välillä (Dovey 1985, 34.) Tutkielman kannalta erontekeminen kodin ja asunnon välillä on olennaista. Erityisesti Alakiventien kahdeksassa asukkaat halusivat ”kodin kodista”, kun taas kaupunki lupasi maksaa käyvän hinnan asukkaiden asunnoista.

Yhdysvalloissa sattuneessa Love Canalin tapauksessa koti oli myös keskeisesti esillä. Ensimmäistä kertaa Love Canalin tapaus nousi otsikoihin vuonna 1976, jolloin Niagara Gazette julkaisi jutun maaperässä mahdollisesti piilevistä ongelmista. Ennen kuin tapaus saavutti laajemmalti huomiota, tarvittiin kaksi vuotta ja saasteisiin erikoistunut toimittaja, joka kirjoitti asiasta laajan artikkelin. Vasta sen seurauksena EPA (Environmental Protection Agency) ja New Yorkin osavaltio aloittivat asukkaiden terveydentilan ja ympäristön tutkimukset. Tutkimustulokset osoittivat, että vanhan jätteidenvientipaikan läheisyydessä asuvat ihmiset altistuivat vakaville terveysriskeille. (Mazur 1991, 195.)

Noin viisisataa perhettä joutui muuttamaan pois Love Canalin läheisyydestä vuonna 1981. Love Canalin asukkaat perustivat asukasyhdistyksen, jonka toiminnan tavoitteena oli selvittää maaperään liittyviä kysymyksiä. Asukkaiden keskuudessa vallitsi laaja yksimielisyys, ettei ollut asukkaiden tehtävä kantaa vastuuta maaperän saasteista. Alussa viranomaiset vähättelivät kodinomistajien yhdistyksen väitteitä. Viranomaiset halusivat kiistää koko ongelman olemassaolon. Asukkaat kokivat, ettei heidän väitteitään maaperän laadusta otettu tosissaan. Terveyskysymysten lisäksi asukkaat olivat huolissaan asuntojensa arvon laskusta. Ajallisesti viimeisimpänä seurasi pelko asuinyhteisön menettämisestä. Tilannetta entisestään vaikeutti ongelman määrittelyyn osallistuvat tahot. Toimijat, jotka yrittävät määrittää tilanteeseen liittyviä riskejä, olivat erimieltä niiden olemassa olosta. (Clarke 1991, 88-99.)

Yhtäläisyyksiä Love Canalin ja Alakiventien tapauksissa on ainakin siinä, että molemmissa tapauksissa asukkaat olivat aktiivisia toimijoita. Kummassakin tapauksessa ongelman ovat ensin huomanneet asukkaat, jotka sitten ovat yrittäneet vakuutta viranomaiset ongelman olemassaolosta. Tämä puolestaan vaikutti siten, että viranomaisten tahto hoitaa asia kunniallisesti pois päiväjärjestyksestä joutui epäilyksenalaiseksi. Alakiventien tapauksessa oli selvästi havaittavissa asukkaiden asenteiden muuttuminen kaupunkia kohtaan.

Lahti (1996, 78) nimeää saastumisen keskeisimmäksi teknologisten vaarojen alalajiksi. Teknologisten vaarojen sosiaalisia seurauksia on tutkittu erityisesti Yhdysvalloissa. Tapaustutkimusten tuloksista ei kuitenkaan ole muotoutunut yhtenäistä teoriaa. Toisaalta Euroopassa on taas luotu yhteiskuntateoriaa, jossa teknologiset vaarat on huomioitu yhdeksi yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavaksi tekijäksi (esim. Beck 1990). Sen sijaan panostaminen empiiriseen tutkimukseen on ollut vähäistä. (Ks. Lahti 1996, 3-4.) Tutkielman painopiste on tiukasti empiriassa, joten tässä suhteessa se voidaan paikantaa lähemmäksi yhdysvaltalaista tutkimustraditiota.

= = = = = = =

Talojen purkaminen ei ollut ainoa esillä ollut vaihtoehto. Alueen kunnostamiseksi oli kaksi päävaihtoehtoa. Niistä toisessa alueen saastuneet maamassat vaihdettaisiin puhtaisiin. Tämän vaihtoehdon laskettiin olevan kuitenkin kallis ja hankala toimenpide. Alueen asukkaat joutuisivat joka tapauksessa muuttamaan pois alueelta ainakin neljäksi vuodeksi. Kustannukset olisivat olleet arviolta 350-400 miljoonaa markkaa. Kaupunginhallitus päätyi kannattamaan edullisempaa vaihtoehtoa, jossa talot puretaan ja saastuneet maamassat jätetään paikoilleen. Viimeisessä vaiheessa alueelle rakennettaisiin puisto. Tässä vaihtoehdossa arvioidut kustannukset olivat 170 miljoonaa markkaa. Etuna nähtiin, että tapaus päästäisiin hoitamaan nopeasti loppuun.

Vastuu Alakiventien onnettomuudesta oli selkeästi Helsingin kaupungin. Alueella toiminut kaatopaikka oli kaupungin hoitama, ja lisäksi tontit olivat kaupungin. Alakiventie kahdeksan oli rakennettu kaupungin vuokratontille. Kaiken kaikkiaan saastuneella alueella oli 303 asuntoa ja noin viisisataa asukasta. Kesän aikana kaupunginhallinto teki joitakin pieniä korjauksia yhdentoista kohdan ohjelmaansa, mutta pääpiirteissään sitä noudatettiin.

= = = = = = =
Asukkaiden näkökulmasta

Omistusasujille tilanne oli hankala. Uusi asunto pitäisi löytyä puolen vuoden kuluessa, mutta kaupungin maksamaa hintaa asunnoista ei pidetty kohtuullisena. Omistusasujat ja vuokra-asujat suhtautuivat kriittisesti kaupungin antamaan tietoon, ettei alueella asumisesta todennäköisesti aiheutunut haittaa terveydelle. Kuitenkin asukkaille annettiin vain puoli vuotta aikaa löytää uusi asunto. Tämä mietitytti asukkaita. Jos alueella asumisesta ei ollut haittaa terveydelle, niin miksi kaupungilla oli niin kova kiire ajaa ihmiset kodeistaan?

Tieto talojen purkamisesta herätti kaikissa haastateltavissa kielteisiä tunnetiloja. Kesäkuun 1999 tunnelmiin palaaminen oli osalle haastateltavista vaikeaa saman vuoden syksynä. Kaikilla haastattelemillani kaupungin vuokralaisilla oli jo tiedossa uusi asunto. Pääsääntöisesti he olivat myös hyvin tyytyväisiä niihin. Siitä huolimatta haastatteluissa tuli esille paljon muistoja, jotka nostivat kyyneleet haastateltavien silmiin. Syksyllä Alakiventie 4-6 pihamaalla keskusteltiin lähinnä siitä, minne kukin oli muuttamassa ja milloin. Alakiventie kahdeksassa haastattelemani henkilöt olivat pikemmin kiukkuisia, tosin hekin muistelivat kaihoisasti elämäänsä Alakiventiellä. Syksyllä tilanne oli kärjistynyt. Alakiventie 8:n asukkaat eivät olleet lainkaan tyytyväisiä kaupungin tekemiin ostotarjouksiin. Heidän mielestään tarjotulla summalla oli mahdotonta saada uutta asuntoa. Haastateltavat kuvasivat tilannetta täysin kohtuuttomaksi. Päästäkseen vastaavanlaiseen asuntoon, pitäisi itse lainalla tai omaisuutta realisoimalla kattaa ylimääräiset kustannukset. Erityisesti Alakiventie 8:ssa haastattelemani asukkaat kokivat joutuvansa maksumieheksi Alakiventien tapauksessa.

= = = = = = =
Kaupungin tiedotuksesta

Omistusasujien keskuudessa kaupungin toiminta ei herättänyt luottamusta. Kaupungin uskottiin yrittävän keplotella tilanteesta mahdollisimman pienin kustannuksin. Olisipa se sitten oikeudenmukaista asukkaita kohtaan tai ei. Taistelussa kaupunkia vastaan omistusasujat näkivät tiedotusvälineet hyvänä ja huonona asiana. Heidän mielestään lehdet saivat tietonsa suoraan Helsingin kaupungilta. Lehdistö toimi ikään kuin kaupungin tiedottajana. Toisaalta julkisuutta kaivattiin, koska muussa tapauksessa kaupunki voisi pakottaa asukkaat muuttamaan hinnalla millä hyvänsä. Omistusasujien oli vuokra-asujia vaikeampaa uskoa kaupungin lupauksiin. Syitä on varmasti monia, mutta tässä kohtaa esille tuli usein kaupungin aikaisemmat lupaukset. Alakiventie kahdeksan taloyhtiön hallitus oli itse lähtenyt kartoittamaan maaperän ongelmia, vaikka kaupunki oli sanonut kaiken olevan kunnossa. Kaupungin lupaukset olivat aikaisemminkin osoittautuneet pitämättömiksi

= = = = = = =
Kaupunki syyllisenä

Haastatteluissa esiintyi runsaasti näkemyksiä, joiden mukaan kaupunki on tiennyt kaatopaikan aiheuttamista ongelmista. Kaupungin katsottiin tienneen ainakin siitä, ettei kyseessä ollut täysin harmiton kaatopaikka.

1) ”Kysymyshän on nyt ihmisten terveydestä, ja siitä pääsekö ne nyt pois.
2) Ja ne ihmiset, jotka on päättänyt tästä kaatopaikasta eivät ole olleet ihan ajan tasalla.
3)  Ja osa päättäjistä on ollut ilmeisesti tietoisia näistä aineista, mitä tänne maaperään on piilotettu. Ja sehän on tavallaan niin kuin asia.” (Mies, 63, Alakiventie 8)

Haastateltava ei nimeä kaupunkia syylliseksi maaperän saasteisiin, eihän tarkkaa tietoa ole ollut kaikilla päättäjillä käytettävissäkään (rivi 2). Kuitenkin haastateltava olettaa kaupungin huolehtivan siitä, että asukkaat pääsevät pois Alakiventieltä, koska alue on todettu terveydelle vaaralliseksi (rivi 1). Kaupungin vastuullisuus asiassa tulee ymmärrettäväksi rivillä kolme. Haastateltava esittää, että maaperään on piilotettu aineita. Lausuma sisältää väitteen sekä perustelun. Kaupungin on kannettava vastuu, koska ainakin osa päättäjistä on ollut tietoisia maaperän saasteista.

Ennen kaikkea kaupunki nähtiin syylliseksi välinpitämättömyyteen. Välinpitämättömyydestä kaupunkia syytettiin, koska ei uskottu sen tarkastaneen laisinkaan maaperää ennen rakentamista. Ajateltiin, ettei asukkaiden hyvinvoinnilla ollut merkitystä. Pettymystä aiheutti myös se, ettei kaupunki ollut aikaisemmin tiedottanut alueella sijainneesta kaatopaikasta. Nämä seikat tulkittiin merkeiksi siitä, ettei kaupunki arvostanut tavallisia ihmisiä. Olihan kyseessä kuitenkin kaupungin vuokralaiset ja kaupungin vuokratontille rakennetut aravatalot, joihin ei suurituloisilla ollut pääsyä. Jokunen haastateltavista oli käynyt poimimassa jopa marjoja vanhan kaatopaikan läheisyydestä tietämättömyyttään. Sekä kaupungin vuokralaiset että omistusasujat ihmettelivät, voiko tavallisia ihmisiä kohdella miten vain.

Esimerkkinä kaupungin leväperäisestä toiminnasta monelle muistui mieleen joulun alla 1998 järjestetty tiedotustilaisuus. Tilaisuudessa oli haastateltavien mielestä luvattu, ettei Alakiventiellä asumisesta ole mitään haittaa terveydelle. Kaupungin joulukuussa antamat lupaukset kävivät tyhjäksi noin puolessa vuodessa. Kaupungin nähtiin pakoilevan vastuuta. Esiin nousivat kaupungin lupaukset vastuunkantamisesta. Erityisesti lausahdus ”kaupunki kantaa täyden vastuun” oli jäänyt monelle mieleen. Eritoten Alakiventie kahdeksassa ihmeteltiin, mitä tarkoittaa täysi vastuu. Aiheesta keskusteltiin myös tiedotustilaisuuksissa, joissa asiaa kaupungilta tivattiin useaan otteeseen.

1) ”Niin siellä tiedotustilaisuudessa yksi henkilö kysy, et mitä sisältää tämä vastuun ottaminen.
2) Niin siellä tämä herra vastas, että saattehan te rahaa asunnosta. Niin tämä henkilö sitten siihen, että en minä rahasta puhukkaan vaan mitä se on se täysi vastuu? Ei ne teistä voi ottaa täyttä vastuuta vastas tää herra. Ihmettelen, että noin 400 vuokralaista, että niillä melkein on jo asunnot ja meitä on sata perhettä ei enää sitäkään, niin yhdellekään ei löydy asuntoa kaupungin toimesta.
3) Että ite pitää hankkia ja siiten hyvällä onnella jostain saada.
4) Että ne ei suostu myöntämään, ettei kukaan ota kaupungin puolesta täyttä vastuuta. Se aina siirretään, juu, ei tämä ole, eikä tämä. Se siirretään niin hienosti, et sieltä ei ole löytynyt sellaista vastuunkantjaa, joka sanois, että asia on näin.” (Nainen ,74, Alakiventie 8)

Otteessa on kyse selityksestä. Selitettävänä on, että kaupunki ei kanna vastuuta Alakiventien tapauksesta, ainakaan mitä omistusasukkaisiin tulee. Selityksenä on, ettei vastuunkantamiseksi riitä pelkästään markkinahinnan maksaminen asunto-osakeyhtiön asukkaille. Taustaoletuksena on, että uuden asunnon hankkiminen on hankalaa.

= = = = = = =
Kodista luopumisen vaikeus

Alakiventiellä maaperästä löytyneet saasteet vaikuttivat monin tavoin asukkaiden käsityksiin omasta elinympäristöstään ja omasta paikasta siinä. Agnes Heller (1987) on todennut, että hyvä elämä ja asuminen muodostuvat sellaisista elementeistä kuin sosiaaliset suhteet, mielekäs tekeminen, kodin ja perheen merkitys, naapuristo ja luonto (ks. Juntto 1996, 222). Alakiventien saasteet vaikuttivat miltei kaikkiin näihin elementteihin. Tosin yksilötasolla eri elementtien merkitys on erilainen eri ihmisille. Tilanteessa, jossa tuttu ympäristö ei enää vastaa lainkaan odotuksia, on tunneperäinen arviointi erityisen voimakasta. Mitä suurempia poikkeamat ovat, sitä voimakkaampia ovat tunneperäiset arvioinnit. (Ks. Aura, Horelli & Korpela 1997, 125.) Erityisesti vanhemmalle väestölle olivat Alakiventien naapurisuhteet tärkeitä. Tarpeen tullen oli mahdollista turvautua naapuriapuun. Yhtäältä Alakiventiestä pidettiin asuinalueena, koska se rajoittui metsään. Metsän kerrottiin tuovan rauhaa alueelle. Asukkaiden kannalta erityisen ongelmallista oli kuitenkin omasta kodista luopuminen.

Kimberley Dovey (1985, 35-37, 46) kirjoittaa kodista suhteena ja koettuna merkityksenä. Koti otetaan haltuun ja määritellään oman elämän ja kokemusten kautta. Kun yksilö muuttaa uuteen asuntoon, ei siitä välittömästi muodostu kotia. Kotiympäristö ajatellaan yllätyksettömäksi. Se on siis tuttu siinä asujalle. Koti voidaan ymmärtää pyhäksi epäpyhässä maailmassa, turvalliseksi turvattomassa maailmassa, tutuksi tuntemattomassa ja vakaaksi paikaksi epävarmassa maailmassa. Asukas asettaa rajat, kuka kotiin pääsee ja miten siellä käyttäydytään. Tässä suhteessa koti on sekä fyysisesti, että symbolisesti rajattu alue. Kun kotia määritellään tilana, voidaan ottaa huomioon myös kotia ympäröivä alue. Esimerkiksi pihapiiri tai ikkunasta näkyvä maisema voi olla jollekin koti, tärkeä osa kotia tai sen kokemista. Tässä suhteessa tulee ymmärrettäväksi, ettei kaupunki edes voinut tarjota ”kotia kodista.” Alakiventien tapauksessa saasteet rikkoivat tulollaan asukkaiden kotirauhan. Mitkään seinät tai lukot eivät estäneet saastumisen tulemista ihmisten elämään. Koti, jonka pitäisi olla turvapaikka olikin muuttunut turvattomaksi.

Asukkaat eivät olleet suunnitelleet muuttoa uuteen asuntoon. He eivät muuttaneet vapaaehtoisesti, vaan heidän oli pakko muuttaa. Pelkästään muutto itsessään koettiin hankalaksi ja rasittavaksi. Kaupungilta saatava 6000 markan muuttoraha koettiin pikemmin maksuksi ”kivusta ja särystä”. Haastateltavat olisivat kaivanneet konkreettista muuttoapua. Yksikään haastattelemistani omistusasujista ei ollut ostanut Alakiventien asuntoa sijoitusmielessä. Myös vuokra-asujat olivat viihtyneet hyvin Alakiventiellä. Sen kerrottiin olevan yksi parhaista kaupungin vuokrakohteista Myllypurossa. Ulkoilualueen viereen rakennettu lähiö edusti myös rauhallista ja vihreää asuinaluetta. Haastateltavat kammoksuivat uudempaa tilaa säästävää rakennustyyliä.

1) Rouva: Tää on just ihana, kun tänne ei koskaan tule edes hyttysiä ja sitten voi ihan vaan pitää kappoja ikkunoissa, niin kukaan ei edes nää tänne. Ja tää on tämmönen valoisa, ilmava ja voi kuivata kukkia parvekkeella ja kaikki on ihan.
2) Mies: Vuosaaressa kun katsottiin, niin masensi kun siinä on hökkeli, hökkelissä sitä kerrostalo uutta. No siellä nyt oli se erikoisuus, että siellä voi livenä kattoo toisen talon ikkunoista sisälle kiikarilla, että mitäs ohjelmaa tuolta tulee. Ja voi vaihdella kanavia niin paljon kun ikkunoita näkyy. (Pariskunta nauraa)
3) Rouva: Niin, ei me siis pystytä sellasessa asumaan.” (Pariskunta, Alakiventie 8)

Haastateltavat olivat valinneet Alakiventien asuinpaikakseen, koska olivat pitäneet ympäristöstä sekä tiiliverhoilusta elementtitalojen pinnalla. Heille kysymys ei ollut pelkästään asunnon vaihtamisesta. Koska suhde kotiin muodostuu henkilökohtaisesti, ei kotia voi antaa kenellekään valmiina (Granfelt 1998, 104).

1) ”Minä en ikinä saa tämmöstä ympäristöä mistään. Ja tää rauha. Enkä vastaavaa asuntoakaan varmasti saa. Siinä on niin paljon, siinä menee niin paljon. Kaikki nämä ystävät ja ympäristö ja nämä naapurit, ihanat naapurit.
2) Kaikki jää pois, koska kaikki revitään ja riepotellaan ympäri kaupunkia, että haetaan oikeen semmosta. Ehkä meillä oli liika hyvä yhteisö. Se halutaan repiä ja rikkoa. Että näin hyvää ei niinku saa olla.
3) Koska kaikki, jotka tääl on käynyt katsomassa, niin kaikki ihmetteli miten rauhallinen, miten ihana paikka. Muttä tämä on sitä. Me ollaan paljon tähän tehty, me ollaan toi piha rakennettu, että siinä on niinku monta talkootyötuntia.
4) Mutta niistä ei kukaan maksa, eikä kukaan edes kysykkään. Se on vaan, tapahtuu. Eikä kaikki kyllä olekaan korvattavissa, ei niin että niitä haluttaiskaan korvata.”(Nainen, 74, Alakiventie 8)

Ensimmäisellä rivillä haastateltava kuvaa lähtemisen vaikeutta. Toisella rivillä hän ottaa varsin voimakkaasti kantaa siihen, miten asukkaita kohdellaan. Haastateltava vakuuttaa kolmannella rivillä, että kaikki jotka ovat paikan päällä käyneet ovat ymmärtäneet asuinalueen ainutlaatuisuuden. Erityisesti Alakiventie kahdeksassa epäiltiin, etteivät kaupungin virnaomaiset ymmärrä asuinalueen hienoutta. Neljännellä rivillä haastateltava tuo esille, että paljon jää korvaamatta. Haastateltavat käyttivät tällaista argumenttia erityisesti kritisoidessaan asuntojen hintoja. Asunnoista olisi pitänyt maksaa enemmän jo senkin vuoksi, että korvaamattomia asioita jää paljon joka tapauksessa.

= = = = = = =

Tilanne koettiin epäoikeudenmukaiseksi, koska haastateltavat eivät olleet halukkaita muuttamaan. Kaupungin tapa toimia koettiin sanelupolitiikkana. Kaupunkia arvosteltiin erityisesti siitä, että se oli asettanut asukkaat tilanteeseen, jossa heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kaupunki ajateltiin varsin epäinhimillisenä toimijana. Olisiko jotain voitu tehdä sitten toisin?

Asunnon vaihtaminen pakon edessä on aina raskasta. Yhdysvalloissa evaluaatiotutkimusta on tehty tapauksista, joissa ihmiset ovat joutuneet muuttamaan tietyltä alueelta pois alueen parannus- ja kunnostustöiden vuoksi. Asukkaiden muuton helpottamiseksi on kehitelty erilaisia tukiverkostoja. Verkostoihin panostaminen on osoittautunut hyödylliseksi. Organisoidun tuen avulla on kyetty vähentämään asukkaille aiheutunutta mielipahaa ja ratkaisemaan muuttamisesta aiheutuneita ongelmia. (Brown, Burditt & Liddell 1983, 248-249.)

Työkentällä toimivat ovat yleensä ammattiauttajia, esimerkiksi sosiaalityöntekijöitä. Hyvin tärkeäksi on havaittu yksilö- ja perhekeskeinen työ. Prosessista voidaan erottaa useampia vaiheita, vaikka ne useimmiten ovat osin päällekkäisiä. Ensimmäisessä vaiheessa työntekijä pyrkii tutustumaan perheeseen. Hänen tavoitteenaan on luoda luottamuksellinen suhde perheeseen. Samalla kartoitetaan asukkaan näkemystä muuttamisesta. Toisessa vaiheessa työntekijä yrittää saada asukkaan hyväksymään tosiasiat muuttamisen pakosta. Mikäli asukkaalla on voimakkaita negatiivisia tunnetiloja, pyritään niistä keskustelemaan. Kolmannessa vaiheessa kartoitetaan, miksi muuttaminen ehkä tuottaa asukkaalle ongelmia. Ovatko naapurussuhteet olleet erityisen rakkaita asukkaalle tai harmittaako hyvästä palveluympäristöstä luopuminen. Tavoitteena on kartoittaa ylipäänsä niitä ongelmia, mitä asunnon vaihtaminen saattaa asukkaalle aiheuttaa. Kun negatiivisten tuntemusten tausta on selvillä, edetään neljänteen vaiheeseen pohtimaan uutta asuntoa. Asukkaan kanssa käydään keskusteluja, joiden tavoitteena on selvittää, minkälaisen paikan asukas kokisi mieluisana asuinympäristönä. Kun tämä on selvitetty, edetään viidenteen kohtaan. Asukkaan kanssa pohditaan vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Kuudennessa vaiheessa kohteisiin lähdetään tutustumaan. Tässä vaiheessa on erittäin tärkeää, että asukas on tunnetasolla valmis muuttamaan. Viimeinen vaihe sijoittuu muuton jälkeiseen aikaan. Työntekijä on edelleen yhteydessä asukkaaseen. Hänen tehtävänään on varmistaa, että kaikki on mennyt hyvin ja asukas on löytänyt uudelta alueelta kaikki tarvitsemansa palvelut. (Brown ym. 1983, 250-251.)

Kyseessä on toki yhdysvaltalainen malli, eikä sen soveltaminen Suomen oloihin ole aivan yksiselitteistä. On kuitenkin todettava, että yhdyskunta- tai sosiaalityöntekijästä olisi saattanut olla hyötyä Alakiventiellä. Periaatteessa asukkaille oli vastaavaa apua tarjolla, lukuun ottamatta jälkihoitoa. Asukkaiden olisi kuitenkin itse pitänyt osata hakea erilaista apua eri paikoista. Heidän olisi pitänyt tietää kenen puoleen kääntyä missäkin asiassa. Se saattaa olla aika paljon vaadittu sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät ole aikaisemmin tottuneet toimimaan kaupungin kokoisen organisaation kanssa. Vaikka apua oli saatavissa myös Myllypuron lähiöasemalta, eivät kaikki osanneet hakeutua sinne. Lähiöaseman palveluja käyttivät ne, joille lähiöasema oli jo entuudestaan tuttu. Todennäköisesti jokin inhimillinen kontakti Alakiventiellä olisi saattanut auttaa ainakin osaa Alakiventien asukkaista.

Ehkä koko tapausta voidaan ajatella tilanteena, jossa kaupunki oletti asukkaiden sopeutuvan omaan järjestelmäänsä sen sijasta, että olisi mukauttanut toimintojaan asukkaiden tarpeiden suuntaan. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa on todettu, että kodin joutuminen saastumisen kohteeksi on erityisen järkyttävää (Clarke 1991, 108). Alakiventien kahdeksan asukkaiden suoranainen närkästys  kaupungin asennetta ja toimintaa kohtaan sekä tunne altavastaajana olemisesta liittyi vahvasti oman kodin menettämiseen. Alakiventie 8:ssa asukkaat kokivat ansainneensa omat asuntonsa kovalla työllä. Asunnosta luopuminen merkitsi työn tuloksista luopumista.

= = = = = = =
Ristiriitojen rakentuminen

Yhdysvaltalaiset tutkijat June Fessenden-Raden, Janet Fitchen ja Jennifer Heath (1987) totesivat tutkiessaan useita veden saastumisonnettomuuksia, että ihmisten luottamus viranomaisiin oli sidoksissa viranomaisten toimintatapoihin. Epäluottamusta viranomaiset herättivät niissä tapauksissa, joissa asukkaat itse olivat huomanneet vedessä olevan jotakin vialla. Eritoten, mikäli asukkaat joutuivat vielä painostamaan viranomaisia tutkimuksiin, väheni luottamus viranomaisten antamiin tietoihin. Yhdyskunnissa, joissa epäluottamusta havaittiin, esiintyi myös muita yhdyskuntia runsaammin kansalaisaktiivisuutta. Vastaavasti, jos veden epäpuhtaudet olivat tulleet esille viranomaisten rutiinitarkastuksissa, suhtauduttiin saastumiseen rauhallisemmin. Rauhallista suhtautumista tuki, mikäli eri lähteistä saadut tiedot eivät olleet ristiriitaisia. Jos asukkaat uskoivat, että viranomaiset ovat rehellisiä, tiedot hyväksyttiin sellaisenaan. (Ks. Lahti 1996, 80.)

Alakiventien tapauksessa epäluottamukselle pohjaa loi kaupungin lausunnot, jotka kerta toisensa jälkeen osoittautuivat pitämättömäksi. Merkityksellistä on myös se, että asukkaat olivat itse alkaneet epäilemään, että maaperässä on jotakin vialla. He olivat joutuneet vakuuttamaan kaupunginviranomaiset asiasta. Kukaan haastattelemistani asukkaista ei suhtautunut ympäristöonnettomuuteen kevyesti, mutta se merkitsi eri asioita eri haastateltaville. Tietojen luotettavuuteen uskovat haastateltavat puhuivat lähinnä Alakiventien tapauksen aiheuttamista ulkokohtaisista ongelmista. Muutto uuteen asuntoon aiheutti käytännössä ongelmia, joihin kaupungilta olisi toivottu apua. Konkreettisen avun puute tuli selvästi esille. Vaikeammassa asemassa olivat ne haastateltavat, jotka eivät enää uskoneet tietojen luotettavuuteen tai järjestelmän haluun hoitaa Alakiventien tapausta kunniallisesti loppuun.

= = = = = = =
Lopuksi

Alakiventien asukkaiden elämässä ympäristöonnettomuus sai suorastaan katastrofimaisia piirteitä. Heidän asemaansa entisestään huononsi se, että vastapuolella oli sellainen instituutio, jonka perinteisesti pitäisi tuottaa turvallisuutta. Erityisesti tietojen luotettavuutta kyseenalaistaneet haastateltavat paikansivat ympäristöonnettomuuden kysymykseksi hallinnon luotettavuudesta. Toisaalta on huomioitava, että Alakiventien tapaus tuli kiistan kohteeksi vasta purkupäätöksen myötä. Kun varsinainen myrkkylöytö tehtiin ja siitä tiedotettiin vuoden 1998 lopulla ei se vielä riittänyt käynnistämään vaatimuksia asukkaiden puolelta. Tämän voisi tulkita siten, että asukkaat olivat tyytyväisiä kaupungin lupaukseen tutkia asiaa. Luottamus alkoi rakoilla vasta sitten, kun aikaisemmat lupaukset osoittautuivat pätemättömäksi. Vasta kodin menettäminen näyttäisi konkretisoineen tilanteen vakavuuden.

= = = = = = =

Aivan yksinkertaista ei ole senkään määritteleminen, mitä Alakiventien tapauksessa olisi voitu asukkaille korvata tai mitä jäi korvaamatta. On paljon sellaisia asioita, joita ei rahassa voida arvioida. Maaperän saasteista asukkaiden terveyteen ei ole tarkkaa tietoa. Saasteiden vaikutukset saattavat näkyä vasta vuosien päästä. Yhtäältä maasta löytyneet myrkyt aiheuttavat mahdollisesti sellaisia sairauksia, joiden todistaminen juuri saasteista johtuviksi on vaikeaa. Onko silloin asukkaiden tehtävä osoittaa sairauden johtuvan myrkyistä, vai kaupungin tehtävä osoittaa, ettei sairaus ole seurausta maaperän saastumisesta? Joka tapauksessa vaikka varsinaista terveysriskiä ei olisikaan, joutuvat asukkaat toistaiseksi elämään epävarmuuden kanssa.

Ei siis ole ihme, ettei Alakiventien tapaus välttämättä vaikuttanut asukkaiden ympäristötietoisuuteen, mutta pakotti asukkaat rekonstruoimaan suhdettaan kaupunki nimiseen instituutioon.