<<< paluu



Ekohevimiehen ideologiset niskalaukaukset

Timo Rautiaisen musiikissa ei bailata, lemmiskellä tai lotrata kaljaa terassilla. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus soittaa ankaraa ekoheviä.

Rautiainen muistetaan parhaiten jylhästä Lyijykomppaniasta, jonka kitaristin ja laulajan tontin hän jätti kaksi ja puoli vuotta sitten. Uusi projektiluontoisempi bändi Trio Niskalaukaus syntyi nuorista jyväskyläläismuusikoista ja Lyijykomppanian yhtä lailla jättäneestä basisti Alaluusuasta.

Ulkona on jo yksi mini-CD:llinen niskalaukauksia, viime vuonna ilmestynyt Hävetkää!.

- Miehistön hajanaisen sijainnin takia Lyijykomppania vei aikaa. Yksi viikonloppu meni treenatessa, keikkareissulla toinen. Perheelliselle ihmiselle se ei enää sopinut, Rautiainen selvittää.

- Nyt kokoonnutaan oman talon kellarissa sen jälkeen, kun lapset on pantu nukkumaan. Tämä on paljon helpompaa.

Kesällä Trio Niskalaukaus tekee muutamia keikkoja alan kinkereillä: Ilosaaren lisäksi esimerkiksi Pieksämäen Läsnärockissa ja Tuska Metal Festival 1998 -tapahtumassa Helsingissä.

Loppukesästä on ohjelmassa uuden materiaalin treenausta, elo-syyskuun vaihteessa albumin nauhoitukset. Levyn työnimi on Lopunajan merkit, ja se tulee olemaan kokonaan ympäristöaiheinen, Rautiainen kertoo.

Niin Lyijykomppanian kuin Trio Niskalaukauksenkin musiikissa komppi on paalujunttamaisen raskas, kitarat jylisevät ja laulu kiirii kovaa ja syvältä. Mikä pistää perheellisen ja kuuleman mukaan lempeän miehen soittamaan näinkin ankaraa musiikkia?

- Olen miettinyt tätä hyvinkin paljon. Että minkä takia ei voisi olla niin kuin kaikki muutkin. Se olisi huomattavasti helpompaa, sekä taloudellisesti että henkisesti, Timo Rautiainen huokaa.

- Jotakin sellaista siinä on, että rakastan musiikkia erittäin paljon. Se on hyvin tärkeä asia ollut elämässäni aina. Ja olen ajatellut, että jos jotakin pitää tehdä, niin se on tehtävä nyt. Sen jälkeen voi laittaa hanskat tiskiin hyvällä omallatunnolla.

- 60-70 -luvun raskaampi musiikki on hyvin lähellä sydäntäni. Se tuntuu luontevalta tyylivalinnalta, sen parissa olen omimmillani. Soittaa voin sinänsä monenlaista musiikkia, mutta mitä itse teen tuntuu vääntyvän aina tällaiseksi, Rautiainen pohtii.

Hävetkää!-levyn lyriikat ovat hyvin suoraselkäisiä. Ihminen osoitetaan narriksi, jonka oikeudentaju ja luonnonkunnioitus ovat nollassa. Eikö Suomen kansalle olisi oikein, että tällainen ankara tekstillinen visio ujutettaisiin Radio Suomeen kelpaavaan iskelmähumppaan? Metalli musiikkivalintana kun karsii valtaosan kuulijoista.

- Jos tämä viesti ujutetaan humppaan, niin minä haluan sen levyn kuulla kyllä. Se on taiteilija, joka sen tekee siihen formaattiin, Timo Rautiainen toteaa.

- Joku voisi tietysti tehdä johtopäätöksen, että olen paraskin jeesustelija, joka haluaa olla esikuvana kaikille. Siitä ei ole kysymys: olen yhtä heikkoluontoinen kuin muutkin, autolla ajan ja lasten kanssa McDonaldsissa käyn, vaikka sydämeni vuotaa verta niiden roskien takia.

- Idea on se, että erilaisia näkemyksiä täytyy tuoda esille, vaikka itse ei asian eteen voisi tehdäkään mitään. Kannanotto on kannanotto. Kai AIDSista voi ottaa kantaa, vaikkei itsellä ole HI-virusta. Natsi-Saksastakin voi puhua, vaikka et itse ole natsi tai juutalainen, Rautiainen vertaa.

Ja vaikka ei konkreettisesti mitään tulisi saavutettuakaan, voi ainakin sanoa lastenlapsille, että "ukki edes yritti".

- Tai "mitäpä ukki sanoi, että eikö ollut oikeassa", Rautiainen hymähtää.



(Suonna Kononen, Karjalainen)