<<< paluu



Painavia kannanottoja puettuna vielä raskaampaan musiikkiin, tinkimättä piiruakaan mistään. Esittelyjä ei enää tarvita. Niskalaukauksen kolmoslevyn nähdessä päivänvalon kerääntyvät kansan syvät rivit yhä sankemmin joukoin kuulemaan, mikä on raskaan musiikin surupukuisten sanansaattajien viesti.

Viime keväänä Timo Rautiainen jätti siviilityönsä ja päätti keskittyä musiikkiin. Työn hedelmiä aletaan nyt korjata entistäkin suurempaan koriin. Kuilun partaalla -ep myi kultaa, ja uusi single Surupuku singahti heti ilmestyessään listaykköseksi. Valmiina on myös uusi albumi Rajaportti, joka on voimassaan, laadussaan ja vivahteikkuudessaan ylivoimaisen väkevä näyttö. Yhteistyö albumin tuottaneen ja kolmet sanoitukset kirjoittaneen YUP:n Jarkko Martikaisen kanssa jatkuu todennäköisesti tulevaisuudessakin, niin tyytyväisiä siihen oltiin. Bändikin on "kasvanut yhteen, ja vain äiti voi heidät toisistaan erottaa ulkonäöltä".

- Nyt tuntuu erittäin hyvälle. Paineitakin oli aika lailla, ehkä turhankin paljon itse asettamiani. En ole tehnyt kompromisseja. Ketään ei ole lähdetty miellyttämään, joten tämä tuntuu vieläkin makeammalta. Leikkisästi voi sanoa, että kun on lyönyt päätä seinään kymmenen vuotta, niin rupeaa seinäkin jo joustamaan. Kysymyksessä on lapsuuden ja nuoruuden unelma, jota jo kuvittelin etten koskaan saavuta. Kun sen sitten saavuttaa tässä vaiheessa, se on tosi kova juttu, sitä arvostaa vieläkin korkeammalle. En aio laittaa kultalevyä vessan seinälle tai äidin seinälle, vaan omalle seinälleni.

Taannoin saamastaan Valopilkku-palkinnosta, jonka myöntämisperuste oli "suomalaisen kulttuurin edistäminen", on Rautiainen erittäin otettu. Tärkeää on, ettei kaikkea raskaampaa musiikkia niputeta samaan kastiin eivätkä sanoitukset välttämättä olekaan pahuutta, perkelettä ja nahkasiipisiä demoneja. Mieltä lämmittänyt palkinto on herättänyt kiinnostusta myös niissä piireissä, joissa ei ole aiemmin katsottu bändiä tarpeelliseksi noteerata. Yksin Rautiainen ei halua kunniaa ottaa.

- Palkinto jakaantuu hyvin monelle taholle, jotka ovat tässä olleet mukana aina äänimiehistä alkaen. Koen olevani kuin toimituskunnan puheenjohtaja. Tekemisiinhän tämä ei vaikuta, mutta innostaa. Itselleenhän tätä musiikkia tekee. Mutta meitä kuuntelevat ihmiset voivat nyt rauhassa tulla kaapista ulos ja tunnustaa että onhan tämä ihan hyvää, olen minäkin tätä kuunnellut, Rautiainen nauraa.

Niskalaukaushan luokitellaan metallibändiksi, mutta jos luokitteluja on pakko käyttää, ehkä paras termi olisi vanhan liiton hevirokki.

- On vaikea luokitella omaa musiikkiaan, koska sen kuulee eri tavalla kuin kuulijat. Pitäkööt ihmiset vaikka humppana, jos niikseen tulee. Luokituksiahan riittää, onhan sitä maailmassa vaikka mitä ratsujääkäriheviä. Itse ei vain tule kuunneltua nykyosaston ostoskeskusheviä tai kalmaosastoa, missä öristään ja tuplabassarit soivat viihteen etulinjassa.



Jousia ja mörähdyksiä

Levyn nimi Rajaportti tulee Suomen vanhimmasta yleisestä saunasta. Kansivihko on hyvin suomalainen ja tietoinen kannanotto, mutta asioita ei silti haluta hirveästi alleviivata. Toiveena on, että ihmiset levyä kuunnellessaan vetäisivät omia johtopäätöksiään ja arvostaisivat omia juuriaan enemmän.

- Suomalaisuus on läsnä tarinoissa. Suomalaisia tositapahtumiin perustuvia tarinoita Suomessa eläneistä ihmisistä. Painotan, että tuon esille vain suomalaisuutta, en ns. isänmaallisuutta. Siihen soppaan en halua lusikkaani laittaa.

Niskalaukauksen tulkinnat muiden kappaleista yllättänevät ylipäätään monet, sillä albumin vedenjakajana toimii Marja Mattlarin julkaisematon kappale Elinkautinen, jossa pauhaavat kitaravallin sijasta taustalla soivat viulut ja sello. Herkkä tulkinta tuo Niskalaukaukseen uusia ulottuvuuksia, ja omaleimainen on myös A.P.Sarjannon Kova maa. Vain sinkulla julkaistava Vesku Loiri/Eino Leino -versio Tulkaa kotiin puolestaan on elävänä todisteena tämän maan ikiaikaisista synkistelyperinteistä, joista uudet polvetkin voivat ottaa oppia.

Älä enää lyö -biisissä lisäpontta tuo Suomen arvostetuimpiin kuuluva sanoittaja Vexi Salmi, jonka Rautiainen näkee ensimmäiseksi suomalaiseksi popularimusiikin yhteiskuntakriitikoksi, ajatellen Irwinin levytyksiä ja suoraan kansalle suunnattuja tekstejä. Yhteistyö oli hänelle erittäin suuri kunnia. Minulla on sanottavaa on ironinen kannanotto suomalaisiin iskelmäteksteihin, kun taas Hämmennys ja viha kertoo Rautiaisen omasta elämästä sekä keski-ikää lähestyvän miehen räjähtävästä energiasta. Räväkkyyttä lisää vanha bändikaveri Lyijykomppanian ajoilta, Tapio Wilska.

- On aina kunnia-asia saada Tapio mukaan. Jos mörähdystä tarvitaan, hän on the one and only. Mikäs se sellainen hevilevy on, missä Tapio ei edes kerran mörähdä?



Tragiikkaa ja hyysäystä

Useat teksteistä perustuvat traagisiin tositapauksiin. Elegia kertoo eräästä itäsuomalaisesta parisuhdemallista eli vanhasta äidistä ja juoposta aikamiespojasta. Herkin kappale on kuitenkin koskettava Jäähyväiset, joka on Rautiaisen kolmas oma tekstitys levyllä.

- Jäähyväiset perustuu ikävä kyllä tositapahtumiin. Tarinan poika on kummipoikani, ja tyttäreni Oonan kummisetä on se isä, joka kuolee liikenneonnettomuudessa. Kappaleeseen kuuluu isänpäiväruno, jonka Oona lukee. Hän oli tehnyt sen koulussa viime isänpäivänä, ja opettaja valitsi sen aamunavaukseen. Kahta sanaa muuttamalla siitä tuli lopullinen versio, joka kävisi kenelle isälle tahansa. Tämmöisiä kappaleita ei minulla olisi kanttia tehdä, jos ei siinä olisi totuuspohjaa.

- Hetkeään ei voi aavistaa, ja asioita jää usein sanomatta. Jos saisi viimeisen tunnin takaisin, niin tekisi tilit selväksi ja kertoisi varsinkin positiiviset asiat. Perhe-elämässä tulee sanottua että taas on astianpesukone tyhjentämättä, mutta kuinka monta kertaa tulee sanottua, että onpas mukavaa, että minulla on noin mukava poika? Tai vaimolleen, miten paljon häntä rakastaa. Läheisten ihmisten kanssa pitäisi elämä elää sillä tavalla, että asiat olisivat selvillä koko ajan. Mieluimmin olisin kaverini pitänyt hengissä kuin tehnyt tuon laulun, mutta se on tapani prosessoida asiaa, ja mielestäni minulla on siihen oikeus.

Lumessakahlaajat on puolestaan suomalainen näkökulma pakolaisuuteen, eli miltä tuntuisi lähteä Suomesta aseella uhaten.

- Eräs toista vuosikymmentä Suomessa asunut maahanmuuttaja on sanonut, että Suomessa on kahdenlaisia rasisteja. On vanhan linjan rasisteja, ja sitten on niitä, jotka hyysäävät. Eihän se ole oikein sekään. Ihmisiä pitäisi kohdella ihmisinä sen mukaan, mitä he tekevät ja mitä he ovat, ei sen mukaan mistä he ovat tulleet - puoleen ja toiseen. Ei kenelläkään ole oikeutta lähteä toisen elämää häiritsemään ja potkimaan ikkunoita, mutta ei heitä pidä hyysätäkään. Se on oma heidän asiansa tekevätkö minareettinsa vai ei. Maahanmuuttajien pitäisi tajuta että maassa maan tavalla tai maasta pois. Samat lait ne on heilläkin, mutta toisaalta on sikamaista ruveta syrjimään ulkonäön tai alkuperämaan takia. Kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla.



Rautiainen ottaa kantaa

Kannan ottaminen oli jossain vaiheessa pannassa, mutta nyt sitä ei enää katsota kovin pahalla. Ja nykymaailman menossa jonkun on syytä ottaakin kantaa.

- Elämän realiteetit tulisi olla mielessä. Mikään ei ole itsestään selvää, paitsi että loppu tulee joskus. Arvomaailman muutos on ollut ehkä liian nopea Suomen kansalle. Suomalaisilla on ollut viime vuosikymmeniin asti perimässään selvillä oikea ja väärä, mutta nyt se on hävinnyt. Tärkeintä on omat oikeudet, ei vastuu ja velvollisuus. Siitä lähtökohdasta saadaan melkoinen soppa.

- EU on helpottanut matkustamista, mutta myös huumeiden salakuljetus sekä EU:n alueella että itärajalla on helpottunut erittäin paljon. Näiden asioiden kanssa ollaan vielä todella kusessa. Jos ajatellaan aikuisia ja heidän lapsiaan, niin aikuiset eivät edes tajua mistä on kysymys. EU:hun liittymisen alkuhuuma on vielä menossa, mutta kun housuun virtsaaminen ei enää lämmitä, niin paleltuminen tulee olemaan aika kovaa. Veikkaan että markan ja muun perään vielä itketään.

- Orastavia viitteitä vanhakantaisesta uppiniskaisuudesta on nämä myytävät passinkannet, joita ei varmaan missään muualla maailmalla ole. EU-passinkannethan ovat punaisia, mutta täällä myydään erikseen sinisiä kansia!

- Vääränlaisen liberalismin ja suvaitsevaisuuden kohdalla pitäisi hälytyskellojen soida. Mitä päättömämpi meininki, sitä enemmän sitä nykyään ymmärretään. Pitäisi olla tarkkoja että median ja tiedotusvälineiden suhtautuminen pysyisi terveellä pohjalla, ajatellaan vaikka nuorille ihmisille vakavia asioita, kuten päihdekäyttäytymistä, seksuaalisuutta tai väkivaltaviihdettä ja -teollisuutta. Ja sitten ihmetellään, miksi suomalaiset penskat tappaa! Lapsille tulisi opettaa mediakriittisyyttä jo koulussa. Kaikki uusi ei aina ole niin hyvää, mutta menepä sanomaan se ääneen, niin olet hullu tai humalassa tai muuten vain vanhanaikainen.

- Olen 80-luvun alusta seurannut suomalaista nuorisokulttuuria, ja se on muuttunut aivan päälaelleen. Kasvatusasia on kuin kuuma peruna, jota heitellään koulujen ja vanhempien välillä. Ymmärrän molempien puolien lähtökohtia sekä perheenisänä että opettajana, mutta vanhemmilla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia yli lasten kasvatusvastuun kunnes lapset pystyvät hoitamaan itsensä, eli täysikäiseksi asti. Joskus sekään ei riitä. Ihan turha perustella millään tekosyyllä, kun jätetään lapset ilman kaitsentaa oman onnensa nojaan viikonlopuksi ja lähdetään itse pitämään hauskaa. Lasten etu ja vastuu heistä pitäisi olla päällimmäisenä koko ajan. Joissakin kulttuureissa pidettäisiin heitteillejättönä, kun pienet penskat kulkevat yksin linja-autossa tai sitten kävelevät kouluun vaarallisia taipaleita.

- Tuntuu, että tänä päivänä naureskellaan, kun joku vanhempi saattaa lapsensa kouluun, mutta kun mennään 10 vuotta taaksepäin, niin ei hulluja ollut siinä määrin liikkeellä kuin nyt, kiitos kaiken avohoidon, jonka mielenterveyspalveluissa laskisin lähinnä valohoidoksi. En osoita sormella suorittavaa porrasta, joka työskentelee varmasti resurssiensa äärirajoilla, kyse on enemmänkin päättäjien arvomaailman muutoksesta. Ihmisiä pitäisi aina auttaa jos he itse sitä haluavat - oli kyse mistä palveluista tahansa. Jos ongelmainen ihminen haluaa kohentaa tilannettaan, niin silloin yhteiskunnan tulisi tukea kaikin voimin, se tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksikin. Sosiaalihuollossa tulisi olla joku järki. Tuloloukkuista yksinhuoltajaa ei auta kukaan, ja toisille sänkyyn syöttäminen ja juottaminen tulee kuin manulle illallinen. Ja sitten ollaan kateellisia, kun tulee pakolainen joka pistää yrityksen pystyyn.


Jussi Lahtonen / SUE 3/2002