<<< paluu



Vihreää mutta tummaa

Bändin nimestä huolimatta Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ei soita humppaa eikä Niskalaukaus ole punk-bändi. Sen sijaan Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus antaa raskasta palautetta ihmisille, jotka eivät ajattele. Ihmisille, jotka haluavat aina lisää ja jotka kulkevat takki auki ja silmät kiinni. Tämä kaikki tehdään selkeällä suomen kielellä, kovaa ja vakuuttavasti. Ilosaaren keikan jälkeen kokoonnuimme johtohahmo-vokalisti Timon, basisti Alaluusuan ja kitaristi Jarkon kanssa juttelemaan syntyjä eikä aina niin syviä.

Edesmenneessä Lyijykomppaniassa vaikuttaneet Timo Rautiainen ja Alaluusua ovat yhdessä jälleen. Kaikenkarvaisista keskisuomalaisista muusikoista on muodostunut kokoonpano, jota on hieman vaikea ahtaa mihinkään kategoriaan. Bändin jäsenten taustat kertonevat jotain...

Karri Rämö soittaa toisessa bändissään jostain popin ja grungen rajamailta, toinen kitaristi Jarkko Pato(peto)salmi on pesunkestävä metallikitaristi. Rumpali Seppo Pohjolainen soittaa humppaa ja kosketinsoittaja Valtteri Revonkorpi on myös Purity-yhtyeen rumpali. Monipuolisuus on ehdottomasti bändille rikkaus, varsinkin siinä vaiheessa, kun aletaan lyödä viisaita päitä yhteen. Jokaisella on kokoonpanolle jotain erityistä annettavaa ja tämä näkyy myös lopputuloksessa.

- Esimerkiksi Timo sanoi mulle, kun tulin tähän bändiin, että sinulla on oma näkemys näihin juttuihin. Mä voin soittaa niin kuin itse haluan enkä niin kuin Timo haluaa. Vaikka siunaus täytyy aina saada - sekä Timolta että muulta bändiltä, uusin "tulokas" Jarkko selittää.

- Ja mä oon ikäni kuunnellut heviä ja ajatellut, että sitä pitää soittaa. Silti en ole koskaan soittanut missään täysin 100% hevibändissä. Junnuna mä soitin aluksi kitaraa ja aina bändiin tarvittiin vain basisteja. Hankin sitten basson. Hetken kuluttua kuvio oli se, että missään ei tarvittu basisteja, vaan piti soittaa rumpuja. Lopulta menikin vuoteen -94, ennen kuin pääsin kunnolla soittamaan bassoa, Alaluusua tilittää.

Vaikka kaikilla bändin jäsenillä on omia projekteja, bändejä ja kiireitä, leipääntymiseen homma ei missään nimessä Timon mukaan tule menemään.

- Kyllähän jokainen jätkä aina muutamassa bändissä pystyy soittamaan! hän nauraa.

Ihmisillä on omituinen taipumus nimetä kaikki asiat, aivan kuin mitään ei olisi olemassa ennen kuin sille on annettu nimi. Niinpä Trio Niskalaukauskin on ehditty nimetä jo moneen kertaan ekometalliksi.

- En mä oikein tiedä, mitä tämä on. Sanotaan vaikka, että nykyaikaisia virsiä, Timo mutisee.

- Vuoden 2000 virsikirja! Alaluusua jatkaa.

- Kyllä tämä kuitenkin ihan oikeaa heviä on.

Vaikka sanoitukset käsittelevätkin luontoa ja sen tuhoutumista, bändillä ei ole mitään tarvetta julistaa.

- Me näytämme tilannekuvia, vieläpä erittäin todennäköisiä kuvia. Muistutamme markan kääntöpuolesta. Että sillä yltäkylläisyydellä, missä me itsekin olemme täysillä mukana, on seurauksensa.

- Me ollaan Pohjolan oloihin sovellettu Ilmestyskirja Nyt, puettuna musiikillisen ilmaisun keinoin, runoilee Alaluusua.

- Koko ajan pitäisi saada lisää ja enemmän eikä huomata, että jossain vaiheessa katto tulee vastaan. Aina puhutaan vaan ihmisen oikeuksista, mutta ne velvollisuudet unohdetaan, Timo miettii todellakin enemmän masentuneesti kuin julistaen.

- Ja me ei missään nimessä olla parempia kuin muut. Aika paljon olen saanut takkiini juuri siitä, että "sähän jätkä itsekin ajelen autolla". Niin... kukaan ei ole parempi kuin muut, hän jatkaa tarkkaillen toimittajan ilmettä, painottaen joka sanaa ja varmistaen, että asia varmasti tulee ymmärrettyä. Ettei media taas vääristelisi...

Mutta kuinka monta ympäristöaiheista biisiä voi tehdä? Koska sanoma muuttuu kliseiksi tyyliin "jos kuolen huomenna, istutan omenapuun"

- No onhan rakkaudestakin kai tehty kaksi biisiä. Lähtökohtanahan on se, että kappaleessa täytyy olla sanat. Ja sanat tulevat sitten tavallisesti jostain läheisestä asiasta, Timo toteaa.

- Mieluummin näin, kuin "nyt pidän sinua kädestä ja katsellaan kuuta". Nykyään ihmisille pitää heittää asiat vasten kasvoja, Alaluusua jatkaa.

- Aivan niin kuin meidät Ilosaaressa spiikattiin lavalle: "Nyt teillä on hauskaa, mutta kohta ei enää naurata!", Jarkko puuttuu Timon ja Alaluusuan dialogiin.

- Olisi helvetin helppoa laulaa englanniksi niin, että joka toinen sana olisi "kill, fuck, I'm the beast". Se kuulostaa hyvältä ja on hyvä laulaa. Mutta siinä samalla luopuu yhdestä luovuuden kanavasta, Alaluusua paikkailee kesken jäänyttä ajatustaan.

- Ja eihän se taida olla Suomen virallinen käytössä oleva kieli tuo englannin kieli...

- Ei se ole, vaikka kaikki käpykylien pubitkin on jotain Hollywood-pubeja. Hyvä, ettei apteekin ja K-kaupan mainoksetkin ole englanniksi, kun ollaan niin vitun kansainvälisiä. Ja tuskin me koskaan ollaan missään Amerikassa tai Japanissa soittamassa.

- Eikä muuten paljoa kiinnostakaan, murahtaa Timo äänensävyllä, joka kertoo, että tästä asiasta ei kannata kysellä lisää.

- Mä oon kyllä sitä mieltä, että jossain vaiheessa soitettais joku vanha englanninkielinen biisi suomeksi. Joku Holy Diver, Jarkko ehdottaa.

- Holy Diver, vanha Dio-klassikko, olisi meidän käsittelyssä Pyhä Sukeltaja. Sinä mols-kah-dat mus-taan ve-teen, Alaluusua rappaa flegmaattisella äänellä. Jarkko hihittelee yksikseen ja poistuu tupakalle.

- Toisaalta... Oon mä ollut yhdessä projektissa nimeltään Verikauha. Se oli suomenkielistä black-metallia ja mun mielestä se toimi kyllä. "Olen Amon. Tartun kirveeseen, huudan kuolemaa". Mutta parin biisin jälkeen tuokin idea tuli kaluttua loppuun. Tuo ei naurata ketään loputtomiin, Alaluusua analysoi.

- Tällä hetkellä aihepiiri on tällainen. Mutta se voi muuttua. Kaikki voi muuttua hovissa ja aina voi yhdet ottaa, Timo palauttaa Alaluusuan maan pinnalle uusista sanoitusfantasioistaan.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on keikoilla raskas ja päällekäyvä. Levyllä musiikki kuulostaa kuitenkin hieman kevyemmältä, melodisemmalta. Musiikkilajin huomioonottaen on yllättävää, että sanoista todella saa selvää muutaman tuopin jälkeenkin ja ilman suurempia ponnistuksia.

- Levy on aina levy ja kun me ollaan jo 3/4 vuotta hiottu noita juttuja... Siihen mennessä useimmat biisit pyrkivät näyttämään tapansa... Siis miten ne kääntyy ja muotoutuu... Alaluusua tapailee.

- Tämä nyt on tällainen, raskas, ja toimii näin. Jos me nyt tällä meiningillä lähdettäis äänittämään, se levy kuulostaisi varmaan aivan erilaiselta. Uuden levyn biisit eivät kuitenkaan tarkoituksellisesti ole mitään ultraraskaita, hän jatkaa.

- Kyllähän näistä biiseistä on aina jonkin sortin tiiliskiviä tullut. Ennen ne tiiliskivet oli tehty lyijystä ja nyt jostain muusta.

Tässä vaiheessa Jarkko palaa tupakalta (edelleen hihitellen) ja Pohjan Poika -pullo on todella lähellä pohjiaan. Hän kumartaa eteenpäin, nojaa käsillään pöytään, jonka ympärillä istumme ja alkaa avautua...

- Kun mä ensimmäisen kerran kuulin Niskalaukausta, mä ajattelin, että vittu että on pojilla soundit kompuroitu ihan pakettiin. Ja se pointti on se, että tässä on niin MUKAAAAVIA POIKIA soittamassa...

Seuraa neljä hillitöntä naurukohtausta, yksi punastuminen ja hetken hiljaisuus.

- No olihan se erittäin maanläheinen termi... mukAAvia... mukaavia...

- Eihän täällä landella mikään toimi, Timo kuittaa savon murteen aksentillaan.

Bändi alkoi projektina, mutta on muuttunut nyt "ihan oikeaksi bändiksi". Tavallisesti bändit tekevät ensin biisejä ja keikkoja ja vasta sitten levyn, mutta Trio Niskalaukaus lähti liikkeelle juuri toisin päin. Ensin vähän biisejä ja levy heti ulos, myöhemmin vasta heräsi ajatus, että pitäisihän sitä keikallekin lähteä. Bändi toimi myös terapiabändinä, kaikki ei ole sitä normaalia otsa rypyssä soittamista.

- Mä voin tässä bändissä tehdä sellaisia juttuja, joita mä en voi omassa bändissä (Paraxism) tehdä ollenkaan, Jarkko selittää.

- Esimerkiksi pudota lavalta, Timo heittää väliin viitaten Jarkon infernaaliseen maahansyöksyyn alas Töminä-klubin lavalta.

- Aivan!!!

Bändi suoritti ensinäyttäytymisensä pääkaupunkiseudulla Tuska-98 metallifestareilla Tavastialla. Bändi oli lauantain ensimmäinen, joten yleisö ei ollut ehtinyt valua täysilukuisena paikalle. Harvemmin kuitenkaan pääsee näkemään yhtä aikaa niin monen leuan loksahtavan auki ihmetyksestä... Spiikit suoritettiin sujuvasti savoksi, ensin lupailtiin sikermää surumielisiä jollotuksia ja sitten alettiin laulaa jostain leijonien periaatteista. Eikä kokoonpano ollut kai trioa nähnytkään. MitämitäHÄH?

- Meillä oli siellä herkullinen ympäristö soittaa tuollaista sanotaanko suoraa musiikkia. Ei soiteta tuplabassarijuttuja eikä englanninkielistä örinää. Laulun sanoista saa selvää, eikä rummun lyöntitiheys välttämättä ylitä hirveästi pulssia. En missään nimessä arvostele muita bändejä, mutta se oli hyvä tilaisuus erottua, Alaluusua muistelee.

- Jos mekin oltais soitettu sellaista Valhalla-kuolonmetallia, kuka sitä enää muistaisi seuraavalla viikolla. Sen ne muistais, että vittu että koski päähän sunnuntaiaamuna.

Miksi sitten bändi on edelleen trio? Peruskoulun laskuopin mukaanhan lavalla riehuu kuusi miestä enkä todella usko silmieni karsastavan näin paljoa...

- Nimestä on olemassa montakin historiallista tarinaa. Mutta tän bändin osalta vitsi on siinä, että kuusi jätkää lavalla on aika vitun kaukana triosta, Alaluusua ottaa kantaa jälleen ennen kuin muut ehtivät suutaan avata.

- Nykyään on mietitty sellaistakin, että itse bändin nimi ei muutu, mutta se miten siitä puhutaan, muuttuu MAANSIIRTOLIIKE Trio Niskalaukaukseksi. Mä hommaan kuorma-auton, me soitellaan keikkoja ja ajellaan vähän kiviä ja raskasta maata. Ja maansiirtoliike tulee meidän raskaasta soundista, Alaluusua hehkuttaa ja Timo katselee kattoon vihellellen hiljaa.

Luonnon tuhoajien lisäksi myös muut tietyt ryhmät saavat noottia Hävetkää!-CD:n sanoituksissa. Avausbiisi, Leijonan periaatteet, on lähes suoraa lainausta Lions Clubin säännöistä.

- Tuo on ehkä lähinnä hyvä esimerkki ihmisten ulkokultaisuudesta. Miksi pitää tehdä niin saatanan iso numero siitä, että ollaan niin hyviä? Niiden ihmisten, jotka tekevät pyyteettömästi työtä vähäosaisten eteen, ei tarvitse huutaa siitä. Ei niiden tarvitse saada nimeään lehteen ja hirveällä rähinällä myydä makkaraa osataakseen iltapäiväkerholle jonkun potkupallon, Timo tilittää.

- Tietyssä vaiheessa tuollainen rahamiesmeininki muuttuu säälittäväksi, Alaluusua jatkaa.

LionsClubin jäsenet eivät ole ainakaan vielä tähän mennessä ottaneet bändiin yhteyttä. Eräs kyseisen kerhon jäsen noteerasi kyllä biisin, mutta ei ymmärtänyt sen ironiaa ja vitsiä. Hän totesi, että tuotahan voisikin soittaa aina kerhoillan alkuun. Niinpä...

Bändin jäsenten äänissä voi kuulla sekä iästä että musiikillisista kyvyistä johtuvaa kunnioitusta, kun he puhuvat Timosta bändin johtohahmona. Niskalaukaus on "Timon bändi" myös siinä mielessä, että Hävetkää!-CD:n kaikki biisit ovat hänen käsialaansa. Loppuvuodesta ilmestyvällä pitkäsoitolla tulee luultavasti olemaan kymmenen biisiä, joista kaksi on bändin yhdessä tekemiä ja muut Timon.

- Mä en todellakaan halua olla mikään egopersoona, mutta ainakin tämän ensimmäisen levyn kohdalla halusin laittaa nimeni näkyviin. Jos kannessa olisi lukenut vain Trio Niskalaukaus, olisi syntynyt sellainen väärä kuva, että tämä on koko bändin yhteinen levy, Timo pohtii.

Timo on paitsi muusikko, myös kolmen lapsen isä. "Arvojärjestys" on selvä, musiikkia tehdään alakerrassa kello 22 jälkeen, kun lapset ovat nukkumassa ja on vihdoin aikaa itselle. Bändin muut jäsenet ovat nuorempia ja joskus ihmettelevät itsekin, miten heidän menoaan jaksaa aina vain katsella ja kestää.

- No eihän Mick Jaggerkaan kovin vanha ole, Timo hymähtää melkein loukattuna.

- Mun yks kaveri sanoi kans, että VITTU meinaaksä vittu että vaikka mä oon yli kolmekymmentä, että mun vittu pitäis soittaa jotain humppaa HÄ??? Alaluusua riehuu. Ei sellaisessa menossa ole mitään järkeä, että solmiota sitä vauhtia kireämmälle, kun ikää tulee lisää.

- No onhan tässä korkea verenpaine ja maksa-arvotkin ovat kai melko kovat. Täriseviä käsiä ja huonoja yöunia, Timo naureskelee. Kaikesta kuitenkin näkee, että homma loppujen lopuksi antaa huomattavasti enemmän kuin ottaa. Vaikka Timo hieman vähätteleekin alalta saamiaan ansioita ja väittää, että "normaalina" ihmisenä olisi helpompaa, eläkeikä on kuitenkin vielä erittäin kaukana eikä sitä välttämättä tule koskaan.

- Ja aina voi yhdet ottaa, Timo kommentoi jälleen. Yhdet jos toisetkin on kyllä jo otettu. Ja ollaanhan nyt Ilosaarirockissa, joten - kolmannetneljännetviidennet - jatkoa seuraa vielä pitkään...



(Krista Ahola / Suomi Finland Perkele)