<<< paluu



Synkkä sunnuntai

Jo nyt on selvillä, että Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen ensimmäinen albumi Lopunajan merkit on yksi tämän vuoden parhaista raskaista kotimaisista albumeista. Ekokatastrofista pessimistisesti varoittelevat tekstit kruunaavat jylhien sähkökitaravallien muuraaman perustan.

Haastattelu on sovittu jyväskyläläiseen anniskeluravintolaan sunnuntai-iltapäiväksi. Tammikuisen loskan seassa ylämäkeen rämpiessä, edellisyön viimeisten drinkkien vielä jyskyttäessä ohimossa käy mielessä, ettei jutunteolle olisi voitu parempaa päivää valita. Trio Niskalaukauksen juuri ilmestynyt debyyttialbumi Lopunajan merkit on kaikessa lohduttomuudessaan ja tummassa raskaudessaan juuri soveliasta sunnuntaimusiikkia.

- Olen lapsuudesta asti vihannut sunnuntaipäiviä. Maanantaita pidetään yleensä viikon synkimpänä päivänä, mutta ei se ole läheskään niin synkkä kuin sunnuntai. Sunnuntain tehtävä on vain masentaa ihmisiä. Tällä päivällä ei ole mitään merkitystä, ellei sitten ole edeltä käsin järjestänyt jotakin hauskaa ohjelmaa tai vierailua johonkin kiinnostavaan paikkaan. Sunnuntainen vapaapäivä kotona on yhtä kärsimystä: kun ympäristöuutiset napsahtaa televisiosta tiskiin kello 18, niin siinä vaiheessa peli on pelattu, Timo Rautiainen, laulu ja kitara, sanoo.

- Sunnuntai muistuttaa yleensäkin elämän lyhyydestä. Paljon on tehty, mutta paljon on tekemättäkin. Yleensä kun vähintään perjantai ja lauantai on ralliteltu oikein kunnolla, niin sunnuntai tuntuu uskomattoman lyhyeltä. Kunnolla jaloilleen pääsee vasta iltapäivällä tietäen, että aamulla kello kuusi alkaa taas se hakkaaminen. Uskomattoman musertava tunnelma, basisti Alaluusuakin manaa.

Saman pöydän ääressä ovat siis ex-Lyijykomppania-miehet Rautiainen ja Alaluusua sekä Trio Niskalaukauksen vikkeläsorminen kitaristi Jarkko Petosalmi. Paikalle eivät ehtineet bändissä myös vaikuttavat rumpali Seppo Pohjolainen ja kitaristi Karri Rämö. Petosalmi musisoi myös jyväskyläläisessä Paraxismissa, Pohjolainen on tuttu Aku Ankkulin riveistä ja Rämö puolestaan Psyche Del Buzzista.

Trio Niskalaukauksen ensimmäinen äänite oli marraskuussa 1997 ilmestynyt mini-cd Hävetkää!. Viime elokuussa kahdessa viikonlopussa äänitetty Lopunajan merkit oli alun perin tarkoitus pukata ulos omakustanteena jo loppuvuodesta. Levyn nyt julkaissut Spinefarm ehti tehdä kirjaimellisesti viime tingassa tarjouksen, johon lopulta suostuttiin.

- Spinefarm oli tuttu ep-levyn jakelun tiimoilta ja siellä oli kiinnostusta kokopitkääkin levyä kohtaan. Laitoin heille masteroimatonta materiaalia studiosessiostamme. Sen jälkeen soitin kerran, mutta he eivät olleet ehtineet vielä kuunnella nauhaa. Sovittiin, että he ottavat minuun yhteyttä seuraavalla viikolla. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, joten päätin, että antaapa homman olla. Lähdimme vetämään projektia eteenpäin niin kuin alun perin oli tarkoituskin, omin voimin.

- Kansifilmi oli jo teossa ja masterointipäivä varattu, kun Spinefarm lopulta ilmoitti olevansa kiinnostunut levyn julkaisusta. Pääsimme asioista kirjaimellisesti viime hetkillä yhteisymmärrykseen ja 500 kappaleen tilauksemme levystä peruutettiin. Myös painofilmit piti teettää uusiksi levykoodien muututtua.

- En minä silti tiedä, onko elämä näin sen auvoisempaa. Jakelupolitiikan kannalta on ehkä parempi, että sitä on joku levy-yhtiö tekemässä. Alusta asti tein kuitenkin selväksi, että missään asioissa en tule tekemään minkäänlaisia kompromisseja, en yhtään. Tärkeintä on, että levy on tekijöidensä näköinen ja just sellainen kuin haluamme, Rautiainen korostaa.

Lopunajan merkit antaa lohduttoman kuvan lähitulevaisuudesta. Luonto tuhoutuu ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, ydinjätteet säteilevät ja kuolo koittaa. Viisi levyn yhdeksästä biisistä on Rumbaankin kirjoittavan toimittaja Tomi Tuomaalan sanoittamia, loput ovat Rautiaisen ja muiden yhteistyökumppaneiden käsialaa. Ainoastaan Venäjän orvot -aloitusraidan lyriikka on kokonaan kotoisin maestron omasta kynästä. Miksi näin?

- Minä en ole omasta mielestäni tarpeeksi hyvä kirjoittaja. Tiedän, mistä aiheesta kirjoitan, mutta en miten. Lähes kaikki levyn sanoitukset ovat tilaustekstejä, eli minulla on ollut valmis aihepiiri, josta pyysin kirjoittamaan. Minusta tämä on fiksumpaa, kuin että rupeaisin itse väen vängällä jotakin paskaa suoltamaan, Rautiainen sanoo.

Ovatko asiat sitten oikeasti näin perseellään?

- Ovatko ne sitten paremmin? Minun mielestäni tilanne todella on tämä, mutta se on niin helevetin helppo olla myöntämättä. Tai sitten, jos sen ääneen sanoo, niin sitten pidetään jeesustelijana. Kyllä nuo tekstit vastaavat sitä visioita, mihin suuntaan tällä menolla ollaan menossa, Rautiainen manailee.

Kun tarjoan haastateltaville ensimmäistä levystä syntynyttä assosiaatiota, ekometallia, on vastaanotto tyly.

- Paskaa. Kaikki tuollainen lokerointi on ihan perseestä. Kattila on metallia. Me soitetaan, mitä soitetaan, ja jos ei huvita, niin sitten ei soiteta, Alaluusua lähes tuohtuu.

- Paremminkin tuo musa on heviä kuin metallia. Kyllä tämä sellainen vanhan ajan hevipumppu on. Joku on joskus sanonut, että tältä kuulostaa kun Pantera säestää Neil Youngia, Alaluusua ja Rautiainen naureskelevat.

Orkesterin nuorimmalla (s.1976) ja vanhimmalla (s.1962) jäsenellä on kohtalaisen suuri ikäero. Onko treeneissä ja keikoilla havaittavissa sukupolvien välistä kuilua?

- Lähinnä alkoholin kestämisessä, Rautiainen nauraa.

- En minä osaa ajatella sitä, että minulla ja Timolla on 13 vuotta ikäeroa, Petosalmi sanoo.

- Vaikka minulla on vaimo ja lapset ja niin päin pois, eli olemme Jarkon kanssa aika erilaisessa elämänvaiheessa, niin en minäkään osaa siitä stressaantua. Joskus tietty aamuyön synkkinä hetkinä tulee mieleen, (sopertaa humalaisesti) että miksi minä olen tällainen vanha ja raihnainen paska, eikä sisukset tahdo kestää, Rautiainen hymähtää.

- Timohan voisi periaatteessa olla minun isäni, Petosalmi muistuttaa.

- Niin, jos olisin ollut 13-vuotiaana oikein neuvokas. Seppohan olisi ollut silloin jo 14-vuotias, Rautiainen miettii.

- Kyllä sitä homman pitää jo siinä iässä luonnistua, tai se ei ota luonnistuakseen ollenkaan, Alaluusua tietää.

Hyvin harvakseltaan keikkailevan Trio Niskalaukauksen seuraava esiintyminen on näillä näkymin Tavastialla 27. helmikuuta. Jos hyvin käy, saattaa lavalla näkyä tyylikkäästi mustiin pukeutuneiden herrasmiesten sijasta hurjia panda-hevareita. Ainakin, jos Alaluusuan aivoitus saa laajemmalti kannatusta bändissä. Mies on nimittäin kehittänyt lavamaalaukset parhaaseen black metal -tyyliin. Idea saatiin tv:n panda-aiheisesta luontodokumentista.

- Yläruumiiseen valkoinen pohjamaali, käsivarret ja korvat kokonaan mustiksi ja silmien ympärille mustat systeemit, aivan kuin pandakarhuilla. Panda-gram löisi luun kurkkuun kaiken maailman black-pelleille, basisti jyrähtää.



Juho Hämäläinen / Rumba 3/99