<<< paluu



Kerropa olennaisimmat asiat siitä miten tähän on tultu ja missä nyt bändinä mielestäsi olette?

- Olennaisimmat tähän asti... herran jumala, miten tuohon voi vastata?! Itsepäisellä puurtamisella ja tinkimättömällä asenteella harrastamalla tätä itselleen rakasta asiaa tähän on tultu. Halulla tehdä oman näköistään ja kuulostaan musiikkia.

- Ensin oli tietenkin tämä aikasempi orkesteriviritys eli Lyijykomppania, mistä on siirtynyt mukana aika paljon musiikillisia ja henkisiä arvoja kun on kaks samaa soittajaakin. Mulla, niin kuin Artollakin (Alaluusua, basso) oli siitä pois jäädessä sellanen tunne, että ei tämä tähän lopu, homma vain muuttaa vähän muotoaan. Edelliselle orkesterille asetetut tavoitteet tuli täytettyä, eikä enää ollut sillä foorumilla/formaatilla mitä yrittää.

- Bändipohjahan siinä laajeni aika selvästi kun kolmimiehisestä orkesterista kaksinkertaisesti kasvettiiin. Se siinä edellisessä orkesterissa haittasikin, että vaikka studiossa saatiinkin hyvän kuulosta jälkeä aikaan - kun oli mahdollista tehdä useampi kitaraita päällekkäin - niin ei keikalla pystynyt siihen samaan. Joten päädyin siihen, että olisi hyvä olla jatkossa useampia ja erilaisia kitaristeja mukana, saada toisistaan soittajina poikkeavien kitaristien näkökulmaa soittoon mukaan. Ja kun nykyiset kitaristimme ovat selkeästi erilaisia muhun verrattuna, niin olen ollut tyytyväinen siihen minkälaisia muusikoita on löytänyt.

- Tähän asti ei voida puhua mistään demokraattisesta bändistä, sillä homma lähti liikkeelle tietynlaisena projektina ja kasattiin soittajat tekemään jo valmista musiikkia. Niin tällä uudella Lopunajan Merkit -kokolevyllä kuin sillä Hävetkää-minilläkin sävellykset ja sovitukset olen tehnyt kokonaan itse ja sanotuksissa on niin omia kuin tilaustöitä. Ja mitä se näihin soittajiin liittyy, niin aina on ollut valmis demonauha mitä on lähdetty treeneissä soittamaan. Eli siellä ei ole tehty biisejä vaan olen jo valmiiksi ne itekseni tehnyt ja vienyt sinne soitettavaksi.

- Se kertoo jo jotain, että ensimmäisen levyn kohdalla vasta 2-3 kuukautta sen jälkeen kun se oli ilmestynyt ekaa kertaa soitettiin yhdessä yhtä aikaa. Ja ensimmäinen keikka oli puoli vuotta sen levyn ilmestymisen jälkeen. Siitä projektista on nyt tullut bändi ja kun viime kesänä soitettiin keikkojakin, niin toisen levyn kohdalla tekoprosessi oli jo toinen; siinä oli mukana bändi, joka oli yhdessä soittanut niitä biisejä ennen studioon menemistä. Kun taas sillä ekalla eepeellä oli se kolmimiehinen pohja millä biisit tehtiin ja nämä lisämiehet kävivät siihen kukin vuorollaan oman osuutensa soittamassa. Siinä mielessä se TRIO Niskalaukaus ainakin alussa sopi hyvin nimemme osaksi.

Ja enemmän just tolta bändipohjalta olette tulevaisuudessakin biisit tekemässä?

- Kyllä mulle paremmin käy jatkossa tää bändijuttu kuin pelkkä projekti. Mutta jos niinku porukkana lähdettäis biisejä tekemään, niin pitäis soittaa hirvittävän paljon yhdessä ja tutustua toisiinsa luovina soittajina. Ja siihen ei tällä hetkellä ole mahdollisuuksia, joten veikkaan että tullaan jatkossakin toimimaan niin, että minä teen biisit valmiiksi. Semmonen vaihe mulla on tällä hetkellä, niinku kaksvuotialla penskalla, että Minä Ite - ei sen takia, että kuvittelisin olevani jotenkin parempi, mutta haluan vielä tehdä asiat juuri tällä omalla tavallani näin. Tiedän, että se ei tule kestämään näin kovin kauaa, mutta luojan kiitos homma on niin toiminut! Tottakai jokainen soittaja soittaa omalla tyylillään, sillä mihinkä heitä tarvittaisiin jos he soittasivat niin kuin minä? Biisit teen jo tällä hetkellä ajatellen muitakin soittajia ja miten ne sopivat heidän soittotyyliin ja siihen mitä en ite osaa edes soittaa.

Kun viimeksi mini-cd:.nne ilmestymisen jälkeen juttelimme, niin mainitsit suosikkibändeiksesi mm. Panteran ja Sepulturan ja sanoit, että se vaikute tulisi ehkä jonkin verran kuulumaan pitkäsoitolla. Mutta vaikka tässä sellasta metallireunaa vähän onkin, niin eipä tuota asennemetalli-puolta siihen kyllä sitten kuitenkaan tullut...

- Eiei, ja suoraansanoen alkaa väliin vituttamaan kun ne biisit aina muovautuu tollasiks viisuiks! Eli vaikka kuinka vääntää ja vääntää, niin aina niistä tulee sellasia. Käy väliin oikein ahistamaan tyyliin "Miks tästäkin tuli taas tällanen samanlainen?". Joku sitä kait kutsuu tyyliksi, mutta kun se menee liian pitkälle, niin sehän alkaa olla jo itsensä toistamista. Nyt tosin tuntuu vähän siltä - ja mikä kuuluu ensimmäisestä levyn ulostulon jälkeen tehdystä uudesta biisistä -, että lähetään hakeen rytmillisesti vähän jotain muuta. Ei mitään humppaa tai valssia, mutta ehkä jotain muuta kuin näitä iäniukuisia valituksia kuitenkin.

No heh tuota iskelmällistä puoltahan levyllä esim. Alavilla Mailla biisissä jo onkin, ja jotenkin sellasta kansanmusiikki-fiilistä useammmassakin biisissä. Modernin raskasta folk-rokkia...

- Kyllä joo, ja ainahan täytyy muistaa, ettei pidä lähteä yrittään mitään mitä ei osaa. Eli kun palikat on tässä kuitenkin hyvin samanlaisia sekä toisiinsa sopivia, ja kun ei ole mestari monessakaan jutussa, niin onhan se sektori millä liikutaan kuitenkin pikkasen pieni. Vähänhän sitä voi toki aina laajentaa, mutta ei ihan uusille aluille kannata lähteä leikkimään. Tekemään jotain sellaista mitä ei ole, mikä ei tunnu omalta. Kuten soittamaan jotain Sepultura-metallia. Ehkä noista kahdesta muusta kitaristista siihen (soittotaidollisesti) olisikin, mutta ei musta.

Ja sitähän tehdään jo aika paljon muutenkin, eli ainakin vielä tässä vaiheessa näin kuuntelijan kannalta on vaan hyvä, että oma ote ja tyyli on jatkunut levyillänne. Sen kyllä tunnistaakin heti ja tietää mistä orkesterista on kyse.

- Kyllä, ja onhan siinä varmaan joitain äänitysteknisiäkin ratkaisuja tehty, jotka antavat tällaisen tietynlaisen soundin ja otteen siihen. Samaa kuulee oikeastaan vain Viikatteen (mini-)levyltä. Ylipäätään tarkotus molemmilla levyillä on ollut se, että ne ovat kokonaisuuksia ja biisit tarkkaan harkitusti juuri siinä järjestyksessä kuin ne ovat; se ei voisi olla muuten tehty. Ei siihen kätkeydy mitään salamyhkäistä tai muuta sellaista, vaan levy alkaa nopeammissa ja aggressiivisissakin tunnelmissa, mutta hiipuu ja himmenee vähitellen epätoivoisemmaksi. Eli ne hitaimmat virret on tarkotuksella jätetty sinne loppuun, sitä tunnelmaa kohti liikutaan.

- Siinä vaiheessa kun meillä oli vasta raakamasteri studiolta olemassa ja sillä se Hyvä päivä -biisi oli kakkosena, niin jossakussa (meistä) se aiheutti vähän nikottelua kun levyn ilmestyessä se olikin loppupuolella. Yritin poikia lohdutella "kyllä se käy sinne loppuun paremmin, kuunnelkaapas!". Sen kappaleen rooli on ihan erilainen kun se on siellä levyn lopussa. Levystä tulee varsinkin ekaa kertaa kuunnellessa varmaan sellanen tunne, että "vieläkö tämä vaan menee ja muuttuu entistä synkemmäksi loppua kohden?". No, epätoivosemmaksihan se vaan käy...

Onhan se viimenen "tuutulaulu" tosiaan melkoinen lopetus levylle. Eli onko sun näkemykses maailmasta/elämästä/asioiden kulusta tosiaan näin synkkä? Tollasta tunnelmaa kohti aina liikutaan ja niin siinä aina vaan käy...

- Emmä tiiä, mutta se on....jos suhtautuu elämään perustaltaan synkkänä asiana, niin on jotenkin helpompi tuntea ja löytää iloa niistä hyvistä hetkistä kun lähtökohdat, joilta ponnistetaan, on niin matalat. Paljon järkyttävämpää olis ilosuudesta tippua sinne alas. Eli on helpompaa suhtautua asioihin varauksella ja synkästi, ajatellen huonoimmin mukaan. Tietynlainen tosikko ja ilonpilaaja minä olenkin aina ollut. Kai se on se tietty alakuloisuus, joka sitten kanavoitui tätä kautta.

- Mutta toisaalta, niinku tässä jutellessammekin huomaat, niin en mää nyt niin kauheen synkkä taida ainakaan koko aikaa olla kuitenkaan. Moni ihminen onkin sitä sanonut ja ihmetellyt, "että tuollanenko oletkin, etkä sellanen mitä vaikutelmaa levyjen kautta sais".

Sitähän monet muusikot ja muutkin taiteilijat ovat kautta aikain sanoneet, että taiteen kautta saa purettua kaikenlaisia - varsinkin tuollasia huonoja, ahdistavia ja epämiellyttäviä - asioita ulos. Se toimii katharsiksen, puhdistautumisen, välineenä, millä asian saa pois mielestä edes vähäksi aikaa.

- Kyllä varmaan joo. Sekin siinä on, että kait tämä on se minun tapani tarttua kaikkiin maailmassa oleviin vääryyksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin. Vai onko tämä jotain tarttumista vai jeesustelua vai mitä paatoksellisuutta nyt onkaan... Niino, sitä paatosta sanotuksissa on, esimerkiksi siinä levyn viimesessäkin kappalessa. Mutta onhan ne järkyttäviä asioita mitä elävässä elämässä tapahtuu. Sellasia mitä ei kenenkään pitäisi vain olankohautuksella miettimättä sivuuttaa. Mulle ne ainakin on juttuja, jotka mietityttävät ja jotka ovat usein mielessä. Ihan työn puolestakin (eriotyisopettajana suuressa jyväskyläläisessä yläasteen koulussa) ja tietysti sen takia, kun ajattelee omia lapsiaan, niiden tulevaisuutta ja sitä mikä heidän maailmansa tulee olemaan.

- Tämän levyn kohdalla oon törmännyt siihen leimaan mitä on ainakin jossain haastatteluissa pyritty lyömään ja tyrkytetty, että tämä on ekometallia. Tai on lähdetty siitä liikkeelle, että kun tämä on "ekometallia" ja kuitenkin ite autolla ajelet, että tässä on kyse sananjulistajista, jotka eivät ite elä oppiensa mukaisesti. Siihen oon aina sanonut ja kysynyt, että mitä niissä biiseissä tarkkaan ottaen sanotaan. Käsketäänkö siellä tekemään sitä taikka tätä, käsketäänkö myymään autonsa, välttämään lentokoneilla matkustamista tai McDonaldsilla syömistä. Ei löydy näitä tai mitään muitakaan juttuja suoraan sanottuna, käskymuodossa.

- Se on ihmisen, minun, huono omatunto, mikä saa tällasia juttuja tekemään. Se visio koskee laajemmin koko kulttuuria ja elämänmenoa, sillä tämän linjan jatkamisella olemme sinne suuntaan mitä levyillä kuvataan varmasti menossa. Siitä ei ole epäilystäkään eikä sitä voi kukaan kieltää, mutta on paljon mukavampi olla ajattelematta koko asiaa.

- Mutta nimenomaan ne ei ole pelkkiä rock-levyjä, vaan (sanoituksellisena) lähtökohta tässä hommassa on sen tilanteen seuraaminen mihin tällä kehityksellä ollaan menossa. Huolimatta siitä, ajetaanko autolla vai käydäänkö pikaruokahampurilaisella. Sillä ei ole niinkään väliä, se ei tilannetta sanottavasti ratkaise suuntaan tai toiseen. Sillä jos tällä populaatiomäärällä mitä tällä planeetalla on, lähdetään kelkkaa kääntämään, niin täytyisi tehdä paljon muita, isompia, ratkaisuja ja muutoksia. Ihmismäärää pitäis saada vähennettyä täältä huomattavasti ennen kuin joitain todella isoja ja tärkeitä muutoksia saadaan aikaan.

- Jos näin sanoo, niin ei sen pidä kuitenkaan johtaa siihen, ettei kannata tehdä asioille mitään. Se ei saa olla perusteluna, että "kuitenkin asiat menee päin vittua, ei millään ole enää mitään väliä". Ihmisen pitäis muistaa ja ajatella kaiken tämän yltäkylläisyyden ja hyvän keskellä mikä on kaiken hinta ja mille se pohjautuu. Kun se asia sisäistetään, niin en tiedä mihin se johtaa, mutta jotain se varmaan suhtautumisessa muuttaa.

Tulee mieleen, että kun tällasia puhut ja tuot esille, niin sulla pitäisi toisaalta olla sitten tarjota jotain vaihtoehtosia toimintamalleja ja ratkaisuja: helppohan se on vain nostaa ongelmia esiin. Mutta jos ei ole mitään konkreettista vaihtoehtoa antaa, niin...

- Kyllä, mutta musta lähtökohta on se, että ensin asiasta pitää vakavasti keskustella ja todella ottaa asia esiin ja tapetille. Sitten tehdä ratkaisut kun asioita on puntaroitu ja tarkasteltu eri kanteilta.

- Toisaalta tulee mieleen, että miten tällaisia levyjäkään voidaan sitten tehdään kun niissä käytetään muovia tai soittimissa käytetään sähköä - mihin se raja vedetään? Tai kun ajattelee Midnight Oil -yhtyettä, joka suihkukoneella matkustelee sademetsätuhoista kertovia biisejä esittämässä ympäri maapalloa. Ensimmäinen vaihehan on se, että tiedostaa asian (kunnolla) ja sitten toimii sen mukaan. Mä taidan sitten olla vielä tässä vaiheessa yksi, mutta ehkä joskus pääsen sinne toiseenkin vaiheeseen. Kait tämä on kuitenkin tyhjää parempi; parempi kuin se, että jättäis kokonaan sanomatta. Kait siihen on kuitenkin oikeus vaikkei ratkaisuja asioihin olekaan esittää.

- Sitä haluaisin vielä korostaa, että kyllähän tämä siinä mielessä on pohjimmiltaan rock-levy ja se on se lähtökohta, että ensin on tehty musiikki ja niihin sitten sanotukset eikä päinvastoin. Ilman Niskalaukauksen musiikkia ei olisi näitä sanoituksiakaan. Mutta jokainen asia mitä niissä tuodaan esiin on kyllä sellainen minkä takana seison. Eli ei ole kyse mistään esittämisestä tai muusta näyttelemisestä, sillä kyllä ne ovat asioita, jotka hirveästi mielessä pyörivät. Ja ajattelen toki sitäkin, mitä asioiden eteen oikein pitäisi tehdä. Myös oma heikkoutensa on myönnettävä, sillä samassa paskassa tässä itekin pyöritään. Ei tässä sen parempi olla olevinaan kun systeemissä ollaan mukana kuitenkin samalla lailla kun muutkin. Mutta kaippa se oma ilmaisutapa on sellainen, että haluaa tehdä asiat kunnolla ja loppuun asti, äärimmäisestikin. Niinpä se muoto minkä ne sanotukset ottaa on sitten tuo mikä se on.

- Kait ne sanoituksemme ovat ilmaisua siitä, mikä pelottaa ja mihin ollaan menossa sekä omasta saamattomuudesta ja voimattomuudesta sen edessä. Kun ei saa mitään aikaan ja päivät sekä vuodet vaan kuluvat. Kai sen voi niinkin ajatella, että jos tämä jonkun ajatuksen jossakussa herättää ja saa aikaan jonkinlaisen muutoksen ja herätyksen katsomaan asioita ja toimimaankin jollain uudella tavalla, niin eikö se ole aika hyvä asia kun en ite omassa heh leväperäisyydessäni sellaseen pysty. Ja haluaisin vielä korostaa, että tämä on vain minun ja muiden tekstinkirjottajiemme näkemys ja tapa esittää asioita.

Niin, mitenkäs yhteistyönne pelaa kun uudella levyllä enemmistö sanoituksista on Tuomaalan Tomin tekemiä? Annatko hänelle jotain suuntaviivoja minkälaista tekstiä kulloinkin kaipaisit tms.?

- Joo, onhan hän tehnyt viiteen biisiin yhdeksästä sanoitukset ja työ hänen kanssaan on ollut erittäin hedelmällistä. Hyvin vahvasti se ollut niin, että mulla on ensin ollut jokin idea siihen - olikohan näissä kappaleissa yks sellanen, jonka hän oli kirjottanut aiemmin. Hän on kyllä tehnyt runoja, aforismeja, muttei biisien sanotuksia koskaan aiemmin. Muissa sanotuksissa ollaan toimittu niin, että olen sanonut aihepiirin mitä toivoisin kunkin biisin käsittelevän ja sitten antanut hänelle instrumentaaliversion siitä kappaleesta mihin tietynlaisen tekstiin haluaisin. Ensimmäisen tekstin jälkeen katsottiin yhdessä kuinka pitkiä riimit ja kuinka paljon säkeistöjä olisi hyvä olla. Ja sen jälkeen hän onkin kirjoittanut ne siihen malliin. Eli tietyllä tavalla hyvin tarkat rajat siinä on kuitenkin ollut.

- Ei sitä varmaan heti huomaa, jos ei kovin tarkkaan ala niitä tekstejä ruotimaan, mikä on kenenkin tekemä. Eikä sillä siinä mielessä ole niin väliäkään, sillä olen kyllä valmis allekirjoittamaan hänen tekstinsä kun niitä kerran käytän ja laulan. En mäkään itseasiassa ole aiemmin tekstejä paljoa tehnyt, ja vain yhdessä kappaleessahan tolla levyllä on kokonaan yksin tekemäni sanat. Mutta sitä osaan helvetin hyvin, että muokkaan niitä riimejä sopivan mittaisiksi muotonsa puolesta. Ja suhtaudunkin hirvittävän kriittisesti tekstien tuottamispuoleeni. Helvetin hyvin osaan kyllä muiden jutuista sanoa mikä on hyvä ja mikä huono, mutta pelkästään ihan omista jutuista se on tietysti jo paljon vaikeempaa.

Pysyvätkö sanoitukset samoilla ympäristöasioista kantaaottavilla linjoilla jatkossakin?

- Ei se heh ekopuoli välttämättä tule niin voimakkaana pysymään. Tai no Tuomaalan tekstit tulee varmaan oleen hyvin saman henkisiä, ja mitä esimerkiksi on yks käsittelyn alla ja työstettävänä missä sama teema tulee jatkumaan, niin se on hyvinkin ilkeähkö.

- Kaippa se on sarja ihmisen elämän epäonnistumista ja vääryyksiksi kokemistaan jutuista mitä teksteissämme käsitellään. Niiden ympärillä pyöritään, sillä emmää perkele vaan osaa sellasta "nyt on kaikki niin hyvin ja kohdallaan, joten eikun vaan bailataan" -ajattelua. Sitä city-kulttuuria. Oon vaan jotenkin niin tosikko sellaseen.

- Musta tuntuu, ettei nuorempaa sukupolvee niin kiinnosta tää sanotuspuoli musiikissamme. Tai kyll ne varmaan tietää ja tiedostaakin sen, että ne on tietyllä tavalla rankkoja, mutta eivät he ala pilaan iltauniaan niillä jutuilla. Eikä tarvikaan, kyllähän silloin vielä riittää se, että on vaan kova meininki ja sillai rajua musaa.

- Vielä tuli uusista jutuista mieleen, että uusi aluevaltaus on tulossa hehee tästä parisuhdeasiasta. Eli kertomus yhestä miehestä, joka meni, oliko se nyt virolaisen naisen kanssa, naimisiin, eikä se nainen sitten kuitenkaan suostunut muuttaan tänne Suomeen. Niinpä se mies sitten lopulta hirtti ittensä omakotitalon yläkertaan; tai lähinnä pelti- ja sisäkaton väliin. Ja sitä tahtoa, pyrkimystä, kuvasi hyvin se - ja tämä perustuu tositapahtumiin - että se oli niin matala se kattojen väli, että ei hän pystynyt suorinvartaloin hirttäytymään vaan piti polvilleen heittäytyä. Kai se oli se nainen kaiken kuitenkin perinyt siltä mieheltään... Eli tällanen parisuhde-juttu työnimeltään "Rajaton rakkaus" on nyt käsittelyssä.

- Onhan tämä melkoista "jos kerran menee päin helvettiä, niin menköön" -suhtautumista asioihin. Muistan kun oli meistä ensimmäinen isompi juttu, niin otsikko oli leveällä lehdessä "Hevirokin Hannu Karpot". Heh, kait tää sille puolelle vähän kääntyy...

Sulla on aika omintakeinen tapa soittaa kitaraa ja kitarasoundisi on helppo tunnistaa. Vai mikä siinä on - enkä tästä soittamisen tekniikkapuolesta oikestaan mitään ymmärrä - kun soittosi kuulostaa varsinkin niissä väliosissa sellaselta, että mukana olis aina kosketinsoittimet, vaikkei ne useimmissa biiseissä olekaan.

- Lisälaite, mitä käytin Lyijykomppanian aikoihin, oli oktaaveri, mikä aikaansaa sellasen vähän viheltävän äänen. Se lisää soittoon ylemmän ja alemman oktaavin eli se soi yhtä aikaa kolmessa oktaavissa. Ja sitten näillä Niskalaukauksen levyillä olen käyttänyt paljon studiotekniikkaa hyväkseni, eli olen soittanut saman kuvion oktaavia ylempää eli ihan samat sävelet, en siis stemmoja, siihen päälle. Se aikaansaa sen viulua tai kosketinsoitinta muistuttavan efektin, äänen ja tunnelman. Viikate on ainoa toinen orkesteri minkä tiedän sitä samaa efektiä käyttävän, joten se on aika omaleimanen tunnelmanluoja. Viikatteen Kallen kanssa olenkin ollut hyvin paljon tekemissä viime aikoina ja tullaan varmaan yhteistyötäkin tekemään jossain vaiheessa. Se on ollut heh niin kuin pitkään eksyksissä olleet kaksoset olisivat löytäneet toisensa.

- Se tyylikeino on tietyllä tavalla meidän vahvuus, mutta tietysti jossain vaiheessa se voi alkaa rasittamaankin, että "ainako tähän tulee tämä sama juttu ja kuvio". Mutta sitähän ihminen tekee mitä se osaa eikä tämä heh maailmanvallotuksemme vielä niin merkittävä ole ollut, että isoin osa kansasta olisi kerennyt siihen vielä kyllästyä. Eli siinä mielessä ihan hyvin voin sitä jatkossakin käyttää.

Ihan kokeeksi soitin levyänne mm. Ultra Brata kuuntelevalle siskolleni, niin hän ainakin sano, että "onhan tätä paljon mukavampi kuunnella kun niitä sun tavanomaisia melujuttujas kun tässä on melodiaakin aika paljon". Eli voishan musaanne saada uppoon muillekin kun niille, jotka yleensä rankempaa rokkia kuuntelee...

- No onhan siinä ehkä potentiaalia isommallekin porukalle, mutta yhtyeen nimi on varmaan yks sellanen tekijä mikä heti monella tökkää ja estää sen levittämistäkin jollain tavalla. Jotkut ihmiset ovat olleet ihan "mitä ihmettä, voiko tällasta nimeä ollakaan, ovatko nämä tekijät tervejärkisten ihmisten kirjoissa ollenkaan?!" Ja kun molempien levyjen aikaan on Suomessa vielä tapahtunut jokin nimeen viittaava tapahtuma mitä nyt ei ainakaan kovin hyvänä myyntivalttina voi käyttää. Mutta ei sen takia lähdetä kuitenkaan nimeä muuttamaan.

Kun levynne ainakin musta on jotenkin niin suomalaista ja sillai herkkää ja kaunistakin omalla tavallaan, niin voisi luulla sen kiinnostavan laajempaakin porukkaa monestakin eri syystä.

- Hyvin moni on vilpittömästi ja kysymättä sanonut, että se on herättänyt heissä voimakkaita tuntemuksia ja pysäyttänyt kuuntelemaan. Tietysti olen ollut sellaisesta hirvittävän otettu. Ja mitä tiedän ainakin tekoprosessista, niin oli paikka paikoin aika vaikeata aikaa se tekohetkikin. Ja kyllähän se siellä kuuluu. Esimerkiksi Alavilla mailla -biisin tekoaikoihin yksi lähisukulainen kuoli ja siinä oli ne hautajaisensa ja samaan aikaan oli nuorimmaisella pojallani sydänleikkaus tulossa seuraavalla viikolla, mikä pelotti paljon. Joten silloin oli ne kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyvät asiat kovasti mielessä.

- Ja sitten taas se lopun akustinen Häpeän lävistämä -kappale oli sellanen, mikä aiheutti tunnontuskia. Että riisuuko itestään tavallaan liikaa kun lähtee sitä tekemään. Se kuva mikä levyn kansipapereissa on sen kappaleen sanoitusten taustalla on erään kymmenvuotiaan pojan majasta otettu ja suunnilleen samanikäinen kaveri on sen kyseisen laulun "päähenkilönä". Eli mennäänkö liian arkoihin asioihin, ja tietyssä mielessä jo liian pitkälle. Ettei siitä tulisi itsetarkoituksellista ja kuulijalle oikein paha olla. Se ei kyllä ole se pointti mitä on lähdetty hakemaan...

...vaikka sanoitkin, että ainakin osatarkoituksena on ollut vähän herätellä ihmisiä sekä saada heidät ajattelemaan asioita ja viimesenä on se kaikkein vaikein kappale.

- Niin, mutta ei siinä ole ollut tarkotuksena härnätä ketään. Jonkun mielestä tällaiset asiat ja niiden käsittelytapamme on varmaan ylilyöntiä, mutta kun ei ole kyse viihdemusiikista. Onhan siinä tarkotuksena ollut saada ihmiset ajattelemaan asioita kun nykypäivänä ylipäätään ihmisten elämässä mua häiritsee juuri ajattelemattomuus. Mennään vaan muiden mukana, eikä muulla ole väliä kuin sillä, että on cool-meininki. Ajatellaan, että "tää kaikki kuuluu mulle" ja ne on vaan ne oikeudet, jotka huomioidaan eikä velvollisuuksia ollenkaan. Mitkä asiat ovat pohjalla niissä ekologisissakin kappaleissa eli pidettäis mielessä se mikä on sillä markan kääntöpuolella.

Mites keikoilla: paljonko luulet ihmisten siellä nimenomaan sanoituksianne kuuntelevan?

- Keikoilla on tietysti enemmän se tarkotus, että ihmiset tulee sinne pitämään hauskaa ennemmin kuin kuuntelemaan niitä sanotuksia ja ehkä masentuunkin niistä. Siinähän hehee menis hyvät humalatkin ihan hukkaan. Se on vähän eri asia itelläkin kun ne välispiikitkin tulee luontaisella savon murteellani. Ei nyt minään vitseinä, mutta kuitenkin tyyliin "seuraavaksi esitämme kappaleen, joka kertoo siitä kun on menty sen rajan yli jolloin tilinteon hetki koittaa...". Siihen tulee mukaan tietynlaista ironiaa, ja vähän naureskellaankin näillä vakavilla asioilla.

- On pidettävä mielessä missä siinä menee mielenvikaisuuden raja. Meinaan jos sitä lähtis sillä tavalla sananjulistana tuolla esiintyyn. Sillon pitäis ainakin miettiä vielä enemmän mitä tässä oikein haetaan takaa. Joten varsinkin keikkatilanteessa painottuu se, että ollaan rock-yhtye, jolla tekstit nyt sattuu oleen tällaisia.

- Mikä bändien nimissä ja niiden sanotuksissa mua aina vituttaa on se, että käännetään juttu englanniksi ja päästään siten kuin rekku veräjästä. Silloin ne sanotukset ja bändin nimi voi olla ihan mitä vaan. Mutta ainakin mua se vaan ärsyttää kun sillon saa laukoa mitä vaan eikä siitä välitetä mitään. Mutta jos samaa alettais tekeen suomeks, niin oishan se ihan toisen painoarvon juttu.

Missä ja milloin teidän parissanne sitten pääsee keikoilla viihtymään?

- Keikkoja on tässä kesällä tulossa joku puolenkymmentä. Ainakin Turussa (Down By The Laiturissa) on ja Helsingissä niillä Tuska-Festareilla sekä Tavastialla. Ja jos sinne Tampereellekin (Tammerfestiin) kerkeis ja joitain muitakin virityksiä on kehitteillä. Alkuun siinä oli vähän ongelmaa kun basisti on kesän kiinni hommissaan ja näytti ettei päästäis tekeen sen takia mitään. Joten ollaan vähän jälkijunassa tän festarihomman kanssa, mutt onneks nyt saatiin se puoli hoidettua kun löydettiin lainabasisti Paraxismasta mukaan. Kattoo sitt syksyllä miten jatketaan siitä mihin kesällä jäätiin.

- Kuten olen aina sanonut, niin minään itsetarkotuksena ei lähdetä keikkoja tekeen - jollekin 20 humalaiselle lahtelaiselle keskellä viikkoa ei ole mitään mieltä lähteä soittaan. Mutta mielellään sellasia pienempiä paikkakuntia - jos niissä on aktiivisia ihmisiä, jotka kovasti kyselee ja ovat innokkaita - lähtee tekemään. Tai sitten johonkin isompaan kaupunkiin tai tapahtumaan missä maksetaan hyvin ja jolloin se soittotaksamme onkin eri luokkaa.

Kerropa vielä loppuun miten työpaikalla on tähän musisointihommaasi suhtauduttu!

- Noo olen hyvin tarkkailtu hahmo siellä... mutta nyt jo löytyy hehee opettajakunnasta muitakin jotka on ajanut tukkansa pois. Mutta muuten siellä on hyvin ammatillinen suhtautuminen asioihin, eikä näistä asioista paljoa puhuskella. Mutta oli niistä opettajista pari levynjulkaisukeikalla ja oppilaitakin joitain kun sinä iltana pääsi alaikäisetkin sisään. Se työ otetaan työnä, ja tää soittohomma on enempi rakas harrastus; harrastus, mikä vie paljon aikaa ja taloudellisia resursseja. Mutta kyllä tästä takaskin paljon saa, mielihyvää ja henkisiä voimavaroja. Rahaa ei kyllä tuu, mutta ei ole tarkotuskaan, ja kaikista harrastuksistahan pitää nykyään jotain maksaa.

- Tärkeintä tässä itelle on niiden biisien tekeminen, joten niistä saa muut olla mitä mieltä tahansa ja haukkuakin jos siltä tuntuu. Kyllä sellasiakin arvioita lukee ihan mielellään, jos kuitenkin on vaivauduttu edes levyyn kunnolla perehtyyn. Sellaset arviot ärsyttääkin eniten, missä joko ammutaan haulikolla tai sanotaan, että "olihan se ihan kiva". Tekijänä sellanen käsittely tuntuu liian helpolta. Mutta ainahan se palkitsee ja tuo lisää tähän juttuun kun joku ottaa jollain tavoin yhteyttä, sanoo pitäneensä ja olleensa jutustamme kovasti vaikuttanut. Silloin tulee se tunne, että on ehkä jotain saanut aikaan ja siirrettyä niitä juttuja, joita kokee tärkeiksi ja välittämisen arvoisiksi.



Volle Pylkkänen / SUE 3/99