<<< paluu



Pankkiryöstäjiä ja kolmoismurhaajia

Jyväskylässä asuva, erityisopettajan koulutuksen saanut Timo Rautiainen on kaljussa päälaessaan ja jyhkeine olemuksineen Suomen rock-kentän varsinainen toisinajattelija: hänen mielestään musiikin tarkoitus ei ole viihdyttää vaan valistaa. Eikä Rautiaisen ja viisimiehiseksi muodostuneen Trio Niskalaukauksen musiikki ja sanoitusten sanoma olekaan sieltä ilmeisimmästä päästä. Viime vuoden alussa ilmestyneellä Lopunajan merkit -levyllä maalattiin karuja tulevaisuudenkuvia siitä maailmasta, kun luonto on antanut periksi ihmisen ahneudelle eikä mitään ole enää tehtävissä. Lohduttomia tunnelmia korostettiin paksulla kolmen kitaristin eturintamalla ja viimeisen silauksen antoi lyriikkoja korostavista mustavalkokuvista koostuva kansivihko. Ei tarvita liioittelua tuekseen, jos sanoo Niskalaukauksen olevan tärkeintä mitä tämän maan rockissa on vuosiin tapahtunut.

Lopunajan merkeistä on kulunut vuosi ja yhtyeen kakkoslevy Itku pitkästä ilosta on juuri ilmestynyt. Teemat eivät ole keventyneet: levyn tylyt tarinat kartoittavat elämän pimeän puolen onnettomasti päättyneestä vaimonhakumatkasta (Rajaton rakkaus) väkivallan mielettömyyteen (Kuusikymmentäkaksi) kautta edes vähän toivoa antavaan lopetuslaulu Lintuun, joka sekin kertoo kuolemasta. Ympäristöteemojakaan ei ole unohdettu.

37-vuotias Rautiainen on saapunut Tampereelle keskustelemaan uudesta levystä häntä reilusti yli kymmenen vuotta nuoremman kitaristi Jarkko Petosalmen kanssa. Kitaristi-laulajan tointa bändissä hoitava Rautiainen itse on kuitenkin merkitty säveltäjäksi yksin kautta linjan. Koko yhtyeen kädenjälki näkyy kuitenkin lopputuloksessa, kaksikko vakuuttaa.

Ensimmäisen levyn jälkeen yhtyeelle oltiin innokkaasti kauppaamassa kömpelöä ekometallin leimaa. Rautiainen itse ei pitänyt termiä järkeenkäypänä eikä Niskalaukauksen musiikin kutsuminen metalliksi olisi muutenkaan kovin totuudenmukaista. Vaikutteita on saatu muualtakin. Itku pitkästä ilosta -levyllä ei ympäristöteemoja käsitellä kuin parilla kappaleella - oliko maine viherpipertäjinä syynä aiheen vähäisempään käsittelyyn?

- Ei me koettu, että kun meidät sen edellisen levyn aikoihin leimattiin ekometalliksi, niin nyt olis pitänyt tehdä jotain muuta. Näitäkin teemoja on jo ollut mielessä ennen ekan levyn ilmestymistäkään. Silloin vain tuntui luontevalta tehdä ne biisit. Ensimmäinen meistä tehty lehtijuttukin oli otsikoitu "Hevirockin Hannu Karpo". Eli ei se tietoisesti mikään vastareaktio ollut, Rautiainen vastaa.

Paskavapaata tavaraa

Trio Niskalaukauksen molemmat levyt ovat olleet hyvin tiivistettyjä paketteja. Lopunajan merkit sisälsi yhdeksän kappaletta, jotka mahtuivat 35 minuuttiin. Uudella kiekolla on nipistetty vielä yksi raita pois, mutta biisien pituus on kasvanut niin, että kesto yltää liki 40 minuuttiin. Onko biisinteossa tapahtunut jotain muutosta?

- Ei siinäkään ainakaan tietoisesti olla haettu muutosta, Rautiainen kuittaa.

- Mun mielestä siinä on juuri se määrä, mikä kuuluukin olla. Mieluummin liian lyhyt levy kuin liian pitkä. Kun vertaa suurimpaan osaan CD-levyistä, mitä tuolla kaupassa myydään, niin onhan tässä se eroavaisuus, että tästä puuttuu se 35-40 minuuttia paskaa sieltä lopusta. Joka sitä haluaa, voi ostaa sitten jonkun pidemmän levyn. Vakavasti sanottuna en ole sellaista CD:tä vielä kuullut - jos kokoelmia ei oteta lukuun - joka olis täyttä asiaa alusta loppuun, Niskalaukaus-pomo tyrmää.

Trio Niskalaukauksesta tekee omintakeisen ilmiön myös se, että niin Rautiaiskeskeinen kuin yhtyeen julkisuuskuva onkin, ei miehen omia tekstejä levyltä löydy kuin murto-osa. Pääyhteistyökumppani tällä saralla on yhtyeen lähipiiriin kuuluva Tomi Tuomaala, joka Rautiaisen toiveiden mukaan sanoittaa laulut tilaustyönä. Kakkoslevyltä löytyy myös yhdet yhdessä Mokoman Marko Annalan kanssa kirjoitetut lyriikat ja naistrubaduuri Marja Mattlarilta lainattu lopetuskappale Lintu.

- Kyllä mulla on sellainen haave ollut, että vois itekin tehdä enemmän, mutta itsekriittisyys on luojan kiitos sillä tasolla, että en koe olevani mikään tekstinikkari. Siinä menis lapsi pesuveden mukana, jos menis sanomaan jonkun asian väärällä tavalla. Rajaton rakkaus -kappaleeseen mä pitkään yritin tehdä tekstejä, mutta ei se onnistunut. Tuomaala teki sen sitten sen tarinan pohjalta, minkä hänelle kerroin ja kun näin sen tekstin, niin eihän sen hienommin sitä asiaa ois voinut sanoa. Eikä sillä ole merkitystä kuka ne tekstit kirjoittaa. Tiedän kyllä minkä pituisia sanoja missäkin kohtaa pitäis olla, mutta niitä sanoja minä en vain saa niihin. Lukihäiriöisellä ihmisellä tekstin tuottaminen ja kirjallisuuden harrastaminen on ylipäätäänkin aika työlästä.

Onko Rajaton rakkaus -kappaleen lisäksi levyllä muita biisejä, joiden tekstien takana olisi tositapahtumat?

- On, Kuusikymmentäkaksi on sellainen ja tavallaan myös Lintu. Ja Hiljaista on myös hyvin lähellä omaa elämää. Kaksi ensimmäistä säkeistöä pitää kutinsa, mutta kolmas onneksi ei. Siinä tekstivihon kuvassa on nuorin poikani Matti sydänleikkauksen jälkeen. Sen biisin tekeminen sattui samaan ajankohtaan kuin muutkin elämän rajallisuuteen liittyvät mullistukset. Eräs lähisukulainen kuoli, sitten oli nämä Matin hommat ja vielä eräs lääkäri pelotteli minut aika hyvään kuntoon.

Lopunajan merkkien päätösbiisi oli akustisen karu tarina koulupojasta, joka pitkän kiusaamisen jälkeen päättää riistää hengen itseltään. Ei ole mahdotonta, että joillekin kuulijoista tuli vaikea olo. Nyt edellämainitun Hiljaista-kappaleen tekstien kuva-aihe on pysähdyttävä otos nukkuvasta pikkulapsesta, joka iloisesti kuvitettujen vuodevaatteiden keskellä on kytketty kauttaaltaan sairaalan johtoihin. Vatsasta rintaan asti kulkee leikkausjäljen peittävä side. Ei sinua pelota tuottaa kuulijoille oikeasti pahaa oloa?

- Olisit nähnyt sen alkuperäisen kuvan. Rensselit ja vehkeet suoraan kuin Alibin kannesta. Mä olin laskenut sen kuvan varaan aika pitkälle, mutta sitten viikkoa ennen kannen tekoa mä mietin, että ei herrajumala, tältäkö tää näyttää? Tehtiin siitä sitten sellainen reunoilta häivytetty versio. Sen on tarkoituskin olla tuollainen, mutta ei siinä itsetarkoituksellisesti haeta pahaa oloa. Se on ollut niin iso asia omassa elämässä, että pitkään mietin sen nimenomaisen kuvan käyttämistä. Kysyin vielä asianomaisilta - paitsi Matti Rautiaiselta, 3 v. - ja vaimoni sanoi, että siitä vaan jos siltä tuntuu. Ei sillä ole tarkoitus mässäillä. Se vaan viestittää sitä mikä olis mun mielestä pahinta mitä elämässä vois tapahtua, oman lapsensa menettäminen. Se oli vaan pakko tehdä.

Harmonioita, fantasioita ja konjakkia

Kuten orkesterin nimestä voi tyhmempikin päätellä, nimenomaan Timo Rautiainen on Trio Niskalaukauksen johtohahmo. Ensimmäisen Niskalaukaus-levyn, viiden biisin mini-CD:n Hävetkää! mies teki liki yksinään. Mikäs nyt on tilanne, kun kokoonpanokin on vakiintunut myös levyllä soittavaan porukkaan?

- Timohan tekee edelleen kaikki biisit, jotka tulee treeneihin valmiina, Petosalmi aloittaa.

- Niistä opetellaan ja rupean funtsimaan, miten mä minkäkin kohdan soitan. Eli mahdollisimman raskaasti.

Eli bändi kuitenkin sovittaa yhdessä biisejä?

- Tätä minä just Teoston lehdestä suurennuslasin kanssa luin. Eli mitä se sovittaminen käytännössä on. Minä haluan olla rehellinen ja oikeudenmukainen siitä mitä siellä levyssä lukee. Minä olin jo sitä mieltä, että nyt sovittajaksi pitäis laittaa myös muita, mutta kun luin sitä, niin suruviestiähän se sen kannalta oli. Jos vertaa valmiita biisejä niihin versioihin mitä minä teen, niin henki on sama, mutta mun versiot ovat kuin mustavalkokopioita niistä värikuvista, jotka nämä herrat värittävät. Kaikki nämä kitaraharmoniat ja -fantasiat on Jarkolta, nauraa Rautiainen, joka kutsuu itseään tosikoksi, mutta haastattelun lomassa paljastuu hyväntuuliseksi savolaiseksi tarinaniskijäksi.

- Muusta bändistä mut olis jo potkittu pois ajat sitten. Tavoitteena on saada vielä minutkin korvaava kitaristi ja joku muista alkais vielä laulamaan, niin mä voisin keikan aikana nauttia takahuonepalveluista konjakkilasi kädessä.

Jarkko Petosalmi kertoo, että nimen muuttamista pelkäksi Niskalaukaukseksi pohdittiin, mutta nimenomaan bändi oli sitä mieltä, että nimi jää entiseksi. Rautiaisessa henkilöityy kuitenkin koko projekti.

- Mä sain edellisen bändin ajoilta bändidemokratiasta ihan tarpeekseni, Rautiainen sanoo.

- Nyt tuli selkeästi sellainen vaihe, että nyt pitää tehdä sitä mitä aina on itse halunnut. Välillä se tuottaa huonoa omaatuntoa, kun pakostikin olen se määräävä tekijä. Muut ovat hyvin sen ymmärtäneet ja hyväksyneet. Eikä se johdu vain siitä, etteikö muut osais vaan mulla ei ole motiivia tehdä asioita muulla tavalla. Eikä meillä ole aikaa lähteä treenikämpällä tekemään biisejä. Tässä elämäntilanteessa vapaa-aikani alkaa illalla kymmeneltä ja loppuu sinne yhteen-kahteen mihin jaksaa valvoa.

- Ei moni tällaista jynkytystä edes rupeais soittamaan. Kun mä tulin tähän bändiin, niin ihmettelin, että näähän on ihan samoja kuvioita joka biisissä. Mutta kyllä sitten myöhemmin tajus mikä tässä on takana, Petosalmi sanoo.

- Ja onhan siinä aika hurja kitaravalli, levyllä on päällekkäin välillä jopa seitsemän kitaraa.

Miten se kolmen kitaran valli on toiminut livenä?

- Helvetin hyvin, toteaa Rautiainen ykskantaan.

- Mitä nyt on välillä ollut pientä työtapaturman poikasta, kun lavan ja takahuoneen välinen lämpötilaero on kaksikymmentä astetta ja ilmankosteus vaihtelee. Minkä takia niitä sitten pitää olla niin monta. Lyijykomppanian levyjen kanssa harmitti, kun soitin 5-6 raitaa levylle ja keikalla piti soittaa yksinään. Nyt päästään aika lähelle sitä äänimaailmaa, mikä levylläkin on. Hyvin vähän on sellaista, että kaikki kolme soittaa komppia.

Yliampuva leuhotus miehen tiellä pitää

Rautiaisen takalinjoille ovat jääneet Petosalmen lisäksi kitaristi Karri Rämö, rumpali Seppo Pohjolainen sekä Lopunajan merkkien jälkeen alkuperäisbasisti Arto Alaluusuan (joka Rautiaisen kanssa muodosti kaksi kolmasosaa synkän jynkytyksen mestaribändi Lyijykomppaniasta) korvannut Nils Ursin.

- Suomen Puolustusvoimat veivät miehen täysin eli hän siirtyi kokonaan sotilasuralle. Kun levy tuli ulos, niin yhtään keikkaa kesää ajatellen ei olis pystytty lyömään lukkoon. Siihen ei liity mitään dramatiikkaa. Olemme edelleen hyviä ystäviä ja jos kunto antaa periksi, liikumme vielä paljon yhdessä, Rautiainen virnistää eikä tarkoita lenkkeilyä.

- Ja Arton kauttahan tämä nimikin on tullut. Jo 90-luvun alussa on ollut kaksimiehinen Trio Niskalaukaus. Tanskalaisella pankkiryöstäjällä tai kolmosmurhaajalla ei ole nimen kanssa mitään tekemistä. Vaikka moni haluaisikin niin kuvitella. Ensimmäisen EP:n kannet oli painossa, kun tämä Helsingin poliisisurma sattui. Ja joka minut tuntee, voi vain kuvitella kuinka minä mietin ja pähkäilin asian kanssa. Muutama tuttu on siitä huomauttanutkin, että aina kun meiltä ilmestyy levy tapahtuu jotain. Toivottavasti ei enää tällä kertaa. Nimihän on niin lyömätön ja mielenjäävä. Niin absurdi, että se olis ollut sääli jättää käyttämättä. Voishan nimi olla vaikka Timo ja kivat pojat, mutta ainahan tähän rokkihommaan liittyy yliampuvaa leuhotusta. Se vaan antaa tähän pikantin säväyksen. Niinkuin ruisjauhot ruisleipään.

Trio Niskalaukaus on musiikkinsa ja onnettomien yhteensattumien lisäksi herättänyt huomiota varsin kärkevillä paitadesigneilla. Eli jos näette kadulla jonkun selässä tekstin "Minulle ei vittuilla", ei tarvitse pelätä henkensä edestä. Hänkin todennäköisesti vain kuuntelee Trio Niskalaukausta. Timo Rautiainen on nyreissään kauhistelevasta palautteesta. Jos selässä lukisi "fuck you", ei kukaan kiinnittäisi asiaan mitään huomiota. Miehet ylistävät idean isäksi Wasara & Moukari Metal Storen Ile Ahlgrenia.

- Lisää on tulossa, Petosalmi lupaa.

- Itku pitkästä ilosta. Pahin kaikista ja sitten kesämarkkinoille tämä pelipaita.

- Se mukailee Adidas-paitaa: siinä on edessä yksi logo ja kolme raitaa, joiden päässä on luodit, joista yksi jatkaa matkaansa solisluuhun.

- Selässä lukee Rautiainen ja numero 62. Tytöille tulee erikseen malli eri leikkauksilla ja tissien kohdalle tulee teksti "Hävetkää!".

- Se on kieroa markkinointia, koska sitä "Minulle ei vittuilla" -paitaa on myyty melkoisesti pelkän selkätekstin takia. Kaikki ei varmasti edes tiedä, minkä bändin paita se on.



Antti Luukkanen / Soundi 4/00