<<< paluu uutissivulle



TRIO NISKALAUKAUKSEN REISSU KOSOVOON


21.5.

Tiistai-iltapäivänä kaikki alkavat potemaan jonkinasteista matkakuumetta. Kaikkien matkaan lähtevien matkatavarat punnitaan tanssisali Lutakon tutussa treenikämpässä! Kun tavarat on punnittu, ne siirretään luksusbussin matkatavarasäilytykseen. Kaikki lähtevät omaan suuntaansa rauhoittumaan ennen seuraavan yön lähtöä.

Noin klo 3.00 keskiviikkoyönä on lähtö kohti Helsinkiä. Jotkut ovat nukkuneet muutaman tunnin, jotkut eivät sitäkään. Äänimies Mikon suurin huolenaihe tässä vaiheessa on, miten Nipan koko elopaino (n. 110 kg) saadaan mahtumaan Finnairin koneeseen. No, se kuitenkaan ei tuottane ongelmia.

Lentokentällä yksi suomalaisista rauhanturvaajista ottaa meidät siipiensä alle varjeltavaksi. Meidän kymmenen hengen ryhmämme voisi sanoa jonkin verran erottuvan joukosta, jonka kanssa lento on määrä tehdä. Matkatavarat siirretään koneeseen, ja lento kohti Kosovoa alkaa.


22.5.

Saavuimme Pristinan lentokentälle n. klo 12.15 paikallista aikaa. Lentokenttä ei ollut ihan sellainen, mitä odotimme. Pellolle oli tehty kiitorata, josta kävelimme muutaman sata metriä armeijan busseihin, ja matka jatkui kohti tukikohtamme Camp Villeä! Matka sujui hitaasti johtuen paikallisten teiden kunnosta. Siinä sitä oli aikaa tutkia ikkunasta paikkaa, jossa sodan jäljet näkyivät vielä erittäin tuoreina. Kasaan luhistuneita taloja, kesannolla olevia peltoja ja kulkukoiria. Tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme leiriimme Camp Villeen. Passit vaihdettiin vierailijakortteihin, minkä jälkeen meidät opastettiin majapaikkaamme. Joka miehessä alkoi jo näkyä selviä väsymisen merkkejä.

Luulisin, että kaikki olisivat olleet jo valmiita nukkumaan rankan matkan ja yön valvomisen päälle. Tässä vaiheessa meidät toivotettiin kuitenkin sydämellisesti tervetulleiksi, ja matkajohtajamme Tuuli Jouko vei meidät reissun ensimmäiseen briiffaukseen. Yksi leirin johtajista kertoi alueen historiasta ja heidän siellä olemisensa tärkeydestä ja tarkoituksesta. Lyhyt briiffaushetki kuitenkin venähti puolentoista tunnin puheeksi, jonka aikana varmasti ryhmämme jokainen mies joutui kokeilemaan rajojaan ja voimiaan. Silmä lupsahti väkisin kiinni, niskat notkuivat, ja taisi Timo yrittää nipistellä itseään, jotta pysyisi hereillä.

Tämän jälkeen oli vuorossa reissun ensimmäinen ruokailu. Tässä vaiheessa Timo ja allekirjoittanut (Nipa) havahduimme omaan todellisuuteemme. Olimme paratiisissa. Hyvää ruokaa linjasto täynnä ja vielä niin paljon kuin jaksaa syödä!!!!! Ja hyvällä ruoalla tarkoitan HYVÄÄ RUOKAA! Siis TODELLA…. Niin, ja sitä sai tarpeeksi. Huuhhhuhiii! Söimme siis itsemme tärviölle, minkä jälkeen saimme pienen lepohetken. Illan ohjelma selvisi tässä vaiheessa, ja se koostui saunomisesta ja grillaamisesta. Muutamat kaljat messissä naamaan, pari hyvää pihviä suuhun, ja sen jälkeen nukkumattia ei tarvinnut kenenkään pahemmin odotella. Ensimmäinen päivä oli purkissa.


23.5.

Tuuli herätti ryhmämme aamulla seitsemän aikaan. Taas päästiin syömään. Linjasto oli jälleen täynnä hyvää ruokaa: oli salaatteja erilaisia, leipää, karjalanpiirakoita, nakkeja, lihapullia, munakasta, puuroa jne. Taas söimme itsemme sairaiksi. Tekniikan pojat lähtivät tarkistamaan soittokamat meidän muiden jäädessä ottamaan vielä pienet heräämisunet. Herätessämme aamu-unilta olikin jo sitten lounaan aika. Tuskin enää tarvitsee mainita, että ruoka OLI hyvää ja sitä todellakin oli tarpeeksi. Maha täynnä lämmintä oksennusta lähdimme matkaamaan kohti ensimmäistä keikkapaikkaamme, Camp Ruoskaa.

Saavuttuamme Ruoskaan tutkimme pienen lyhytmuotoisen briiffauksen jälkeen opastetusti leirin huvitusmahdollisuudet, minkä jälkeen matka jatkui. Etenimme pikkubussillamme kohti Racakin kylää, jossa saimme kuulla kylän tarinan. Joukkoteurastuksessa 45 uhria. Saimme nähdä myös uhrien hautapaikan, jossa yksi hauta ammotti vielä tyhjyyttään, koska kyseistä henkilöä ei vielä tähän päivään mennessäkään ole löydetty.

Monien eri vartiopaikkojen tarkastusten jälkeen palasimme Camp Ruoskaan, jossa jo yleisömme malttamattomana odotteli kuuman saunan, kylmän oluen ja makkaran kera. Pikku lämmittelyn jälkeen oli ensimmäisen keikan aika. Ja viimeisetkin rippeet sotilaallisesta kurista karisivat leirin yllä, kun ensimmäiset tahdit kajahtivat ilmoille. Yleisö kävi kuumana, niin kuin myös bändi. Ensijännityksen laannuttua keikka meni mallikkaasti. Ja viimeistään keikan loputtua koko orkesteri oli sitä mieltä, että ei yleisö täällä koti-Suomessa eroa yhtään yleisöstä siellä. Mahtaneeko johtua siitä, että kummassakin paikassa yleisönä on kaljuja tai melkein kaljuja karuja miesolentoja, jotka tietävät miehenä olemisen tuskasta ja kurjuudesta. Pienen "äffä"tarjoilun jälkeen painelimmekin sitten kotileiriin Camp Villeen. Päivä oli paketissa.


24.5.

Päivä alkoi jo totuttuun tapaan. Runsas aamupala runsaalta linjastolta. Pian palan nauttimisen jälkeen alkoi matkamme kohti Makedonian rajaa. Illan keikka oli siis Makedonian puolella NSE:llä, joka on monen maan kansallisuuksista koottu leiri. Oli norjalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia jne. Majoitukseen löydettyämme pääsimme taas turvallisesti ruokapatojen ääreen. Ja lienee enää tässä vaiheessa turha mainita, että ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi. Maha täynnä pääsimmekin sopivasti raukeassa mielen- ja ruumiintilassa nauttimaan briiffauksen virkistävästä maailmasta. No, se hetki meni omalla painollaan.

Virkistyminen alkoi heti tilaisuuden jälkeen. Kylmät oluet / lonkerot käteen ja aurinkoa ottamaan sekä pulikoimaan isäntiemme uima-altaaseen. Siinä pulikoidessa minäkin sain taas uuden kutsumanimen. Liekö ruumiinrakenteessani syy, kun pojat keksivät kutsua minua keskisuomalaiseksi olutpäärynäksi, mene ja tiedä. Soundcheck hoidettiin ripeästi alta pois, lämpötila lavan kohdalla oli varmaan lähes sata astetta. Oli nimittäin hiki!

Ennen varsinaista esiintymistä illan isännät pitivät huolta viihtyvyydestämme ruoka- ja juomatarjoiluiden kera. Kiitokset isännille taas kerran. Maha ja pää täynnä jatkoimme keikkapaikalle, jossa soitimme ehkä jonkin verran hämillään olevalle kansainväliselle yleisölle. Eipä siinä keikassa oikeastaan ole kommentoitavaa muuta kuin se, että liiallinen konjakin juonti joskus saattaa vaikuttaa soittotaitoon. Hyvin se meni. Yö vietettiin oikein mukavissa tunnelmissa. Osa miehistöstä jäi vielä grillaamaan vähän yöpalaa ja osa painui jo pehkuihin. Yksin omassa yksiössäni kuuntelin pitkät tovit Jarkon ja Jarin keskustelua aiheesta miten saa nukkua. Se meni jotenkin näin:

Jari: "Jarrkkoo, EI shaa nugua bbuudsid jalasha", johon Jarkko ystävällisesti vastasi: - - - ! Ja tätä se olikin sitten seuraavan tunnin ajan. Mahtavaa pojat, kiitos siitä, minulla oli todella hauskaa.


25.5.

NSE:n tukevan aamupalan jälkeen matka jatkui kohti tukikohtaamme Camp Villeä. Tarkoitus oli kuvata tulevan videomme pätkiä Slovinjen kylässä Tuukka Temosen johdolla, mutta sateinen keli vesitti suunnitelmat ja muut paitsi Timo saivat kotileirissämme mukavan lepohetken ennen illan keikkaa, joka tällä kertaa oli ihan siinä omassa messissä. Saunomisen ja perinteeksi muodostuneen grillaamishetken perään oli keikan aika. Keikka putkeen ja hillittömät juhlat pystyyn. Oman aikansa juhlat kestivät ja pienen, kylläkin sanalliselle asteelle jääneen taistelun päätteeksi kaikki pääsivät onnellisesti nukkumaan, ja yksi päivä oli taas historiaa.


26.5.

Sunnuntain veto olikin sitten Camp Victoriassa, ruotsalaisten toveriemme leirissä. Voi vain kuvitella ruotsipojan ajatuksia, kun Jarkko ja Nipa astuivat messin ovesta sisään. Ruotsalaiset ystävämme olivat eläneet siinä uskossa, että suomalaisista KFOR- joukoista koottu orkesteri tulee heitä viihdyttämään. Siinä sitä sitten puolin ja toisin ihmeteltiin toisiamme. Illan keikalle ilmaantui sitten muista suomalaisten leireistä niin paljon sotilaitamme, että on oikeastaan nyt mahdotonta sanoa, kumpiako oli enemmän, ruotsalaisia vai suomalaisia. Joka tapauksessa kaikilla pienen ensijärkytyksen jälkeen kuitenkin tuntui olevan mukavaa, mikä kuitenkin on pääasia. Kiitokset vaan sinne Ruotsin pojillekin, Tack så mycket!


27.5.

Maanantai. Day - off! Oli aika tutustua Kosovoon hieman tarkemmin. Runsaan aamupalan jälkeen ahtauduimme pikkubussiimme ja kiertoajelu alkoi. Kiemuraisilla vuoristoteillä, välillä aina yhden pikkukylän ohittaen ihmettelimme maisemaa, jossa ihmiset epätoivoisesti yrittävät rakentaa elämäänsä uudelleen. Pommitettuja, hajotettuja taloja ja roskaa joka paikassa. Kyllä se hiljaiseksi veti. Ihmiset kuitenkin omissa toimissaan olivat hyvinkin kohteliaita, iloisia ja ottivat vieraansa suurella sydämellä vastaan.

Yksi matkan tavoitteista oli löytää paikka, josta kappale "Kuusikymmentäkaksi" kertoo. Kierreltyämme jonkin aikaa pääsimme Bela Crkva- nimiseen kylään, jossa houkuttelimme kylän päällikön matkaamme, ja hän tulkkimme avustuksella kertoi kylänsä joukkoteurastuksen vaiheista. En halua edes muistella sitä kaikkea järjettömyyttä, mitä kuulimme. Vanhin joukkomurhan uhreista oli 81-, nuorin 3-vuotias.

Jätimme Bela Crkvan kylän ja päällikön taaksemme ja suunnistimme vuoristoon, jossa tarkoitus oli pitää pieni piknikki. Kuskimme Onnin epäonnisen parkkeerausyrityksen jälkeen jäimme odottelemaan joukkoja nostamaan automme ojasta. Saksalaiset ystävämme tulivatkin paikalle kuin pyydettyinä ja hinasivat bussimme ylös. Söimme, joimme ja jatkoimme matkaa korkeammalle vuoristoon. Välillä pysähtelimme ottamaan maisemakuvia vuorelta. Ne maisemat saavat miehen kuin miehen hiljaiseksi. Ei täällä koto-Suomessa joka kukkulalla nimittäin ole pilvet kosketusetäisyydellä. Mahtavaa. Pitkän matkan päätteeksi taas Camp Villessä pääsimme taas saunaan ja grillaamaan. Vapaapäivä oli ohi. Nukkumaan!


28.5.

Tiistain aikataulussa aamupalan jälkeen luki "sovitaan erikseen". Orkesteri hyppäsi Pasin kyytiin ja lähti katselemaan kaunista lautasantennien peittämää Pristinan kaupunkia. Samalla Tuukka (Temonen) ja Antti (Tuunanen) kuvasivat videon soittopätkiä. Ensin Jarkko, sitten Jari ja Seppo, ja leiriin palattuamme Nipa.

Lounaan perään hyppäsimme taas Onnin ohjastamaan bussiin ja lähdimme kohti viimeistä keikkapaikkaamme Camp Karhua. Normaalikuviot briifauksineen, minkä jälkeen karhulaiset esittelivät hieman omaa aluettaan, jossa mielenkiintoista oli kylä (jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista). Sota ei ole ko. kylässä näkynyt millään tavalla. Siellä serbit ja albaanit ovat asuneet sulassa sovussa ilman ongelmia. Yksi ainoa kylä sodan keskellä. No, palasimme Karhuun, jossa keikallamme oli yllätysvieras Camp Villestä. Joukkueenjohtaja Kainulainen itsesahatun kitaransa ja vaalean peruukkinsa kanssa esitti lavalla tarkkaan hiotun koreografiansa kappaleesta ”Hämmenys ja viha”. Viikon Kosovon keikkaputki alkoi lähestyä loppuaan. Matkalla Camp Villeen saimme kuulla kiitossanat matkanjohtajaltamme Tuuli Joukolta, Timolta ja mahtavalta kuskiltamme Onnilta. Viimeiseen yöhön lähdettiin väsyneinä, mutta onnellisina.


29.5.

Aamulla MP:T (sotilaspoliisit) tutkivat matkatavaramme niin kuin normaalina käytäntönä siellä on. Nousimme bussiin, ja matka kohti lentokenttää ja edelleen kohti Suomea alkoi.

Kiitos kaikille Suomen KFOR-pataljoonassa palveleville. Teitte matkastamme vähintäänkin ikimuistoisen!

Trio Niskalaukaus kiittää!!!!!!