Siperiankissa on vielä melko uusi tulokas rotukissamaailmassa. Kissarotuna se on ollut olemassa jo satoja, ehkä tuhansiakin vuosia. Rodun alkuperästä on liikkeellä monenlaisia tarinoita, mutta varmaa on, että se on peräisin Venäjältä, jossa se on kehittynyt luonnonolosuhteissa ja ihmisen seuralaisena sellaiseksi, kuin me sen nyt tunnemme. Rodun on arveltu kehittyneen Siperian vaikeissa sääolosuhteissa erittäin vastustuskykyiseksi ja voimakkaaksi roduksi. Siperiankissa kuuluu puolipitkäkarvakissoihin.

Siperiankissaa pidetään Venäjällä kansallisrotuna, koska se on ollut pitkään vallitseva kissatyyppi venäläisten kodeissa. 1980-luvun lopulla joukko venäläisiä rotukissaharrastajia päätti valita määrätyn tyyppisiä kissoja, joista muodostettiin siperiankissojen kantajoukko. Venäläiset halusivat oman vastineensa norjalaiselle metsäkissalle ja amerikkalaisten Maine Coon -kissalle. Siperiankissa muistuttaakin paljon näitä kahta rotua, mutta myös selviä eroja on esim. koon, ruumiinrakenteen ja erityisesti pään piirteiden suhteen. On myös arveltu, että nämä kolme pohjoista kissarotua ovat joskus olleet yksi ja sama, mutta ne ovat sitten aikojen kuluessa kehittyneet eripuolilla maapalloa eri suuntiin. 

Yleisiä piirteitä

Siperiankissa on melko kookas ja voimakasrakenteinen puolipitkäkarvakissa. Se on taitava hyppäämään ja kiipeilemään. Se on erittäin sosiaalinen ja seurallinen sekä viihtyy mainiosti niin lasten kuin muidenkin kotieläinten kanssa. Siperiankissa kommunikoi mielellään ihmisten kanssa ja seuraa tiiviisti kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu ja osallistuu innokkaasti kodin askareisiin. Siperiankissa ei yleensä ole erityisen kovaääninen, se pikemminkin sirkuttaa tai kurnuttaa. Monet siperiankissat myös "juttelevat" mielellään. Nouto- ja vaanimisleikit ovat monelle aikuisellekin siperiankissalle jokapäiväistä hupia, pennuista puhumattakaan. Siperiankissoja on monen värisiä. Ainoastaan rotumääritelmässä mainitut värit on kielletty. Tyypillinen traditionaalinen siperiankissan väri on kuitenkin ruskeatiikeri. Päällysturkki on vettähylkivä ja alusvilla on talvella paksu. Talviturkkiin kuuluu myös upea kauluri ja polvihousut. Turkki on helppohoitoinen eikä yleensä takkuunnu, mutta kissa on hyvä totuttaa säännölliseen harjaukseen, koska varsinkin talviturkin pudotessa on hyvä auttaa irtokarvojen poistamisessa.  Rodun muut ulkonaiset piirteet selviävät rotumääritelmästä (standardista).

Siperiankissoja on kasvatettu rotukissoina mm. Venäjällä, USA:ssa, Itä-Euroopan maissa  ja Saksassa jo pitkälti yli 10 vuotta, mutta Suomeen rotu löysi tiensä vasta 90-luvun puolivälin tienoilla. Suomessa vaikuttava rotukissojen maailmanjärjestö FIFe hyväksyi rodun vasta vuonna 1998. 

Siperiankissoja on Suomessa vuonna 2006 jo pitkälti yli 400.  Ruotsissa on kasvatus aloitettu meitä myöhemmin, mutta kasvatus on lähtenyt nopeasti käyntiin ja rotu on tullut niin suosituksi, että siperiankissoja on siellä jo enemmän kuin suomessa. .Tanskaan ja Norjaan on myös jo tuotu siperiankissoja siperiankissa ja kasvatus on päässyt hyvään alkuun. Siperiankissa on tullut suosituksi roduksi, mikä osittain varmasti johtuu sen ihmisystävällisestä luonteesta. 

Kansainvälinen tilanne

Suurin osa maailman siperiankissoista on nykyisin Venäjän lisäksi USAssa ja Keski-Euroopassa, eritoten Saksassa. Myös entisissä Itä-Euroopan maissa, kuten Puolassa ja Tshekissä, on kasvatettu siperiankissoja jo jonkin aikaa, joten näissä maissa onkin jo melkoinen siperiankissakanta.  Kaikki suuret kansainväliset kissajärjestöt (kuten FIFe, TICA, CFA, WCF) ovatkin jo hyväksyneet rodun ohjelmaansa. FIFe on hyväksynyt alustavasti vuoden 2009 alusta neva masqueraden siperiankissan sisarroduksi, kyseessä on naamiokissa, jolla on muuten sama standardi. Monet kansainväliset järjestöt ovat naamioväritteisen mutaation myös siperiankissaksi. Mm. FIFessä ja Australian ACF:ssä ei siperiankissalla voi olla naamioväriä.

Vielä alkuperästä

Rotu ei  ole muodostunut kaupunkien katukissoista, kuten usein kuulee väitettävän. Arkkityyppisenä mallina pidetään nimenomaan eristyneissä oloissa syntynyttä kissatyyppiä, jota on ympäri entisen Neuvostoliiton maaseutua, ja josta myös monet rodun kantakissat tulevat. Tässä tasapainoisessa kissapopulaatiossa ei resessiivinen siamilaisalbinogeeni ( naamiogeeni) näyttäydy muuta kuin korkeintaan erittäin harvinaisena poikkeustapauksena, kuten se voi ilmetä kaikissa kissapopulaatioissa. 

Siperiankissa ei siis suinkaan ole lähtöisin Pietarin seudulta, kuten usein kuulee väitettävän. Pietarin seudulta tulevien kissojen geneettinen tausta sen sijaan on kovinkin epämääräinen. Siellä oli kissakanta toisen maailmansodan jälkeen melkeinpä hävinnyt, ja kaupunkiin tuotiin junavaunulasteittain kissoja eri puolelta Neuvostoliittoa vaikeaa hiiri-, ja rottakantaa hävittämään. Satamakaupunkiin myös laivoilla tulleet kissat sekoittuivat kaupungin kissapopulaatioon, joka olikin sodan jälkeen melkoinen geneettinen cocktail. Ei ole siis mikään mikään ihme, että juuri sieltä ovat lähtöisin "naamiosiperiankissat" eli neva masqueradet, jotka saavat nimensäkin Neva-joesta. FIFen standardia pohdittaessa lähtökohtana pidettiin nimenomaan sitä siperiankissatyyppiä, joka oli kehittynyt oloissa, joihin vieraiden geenien vaikutus ei ollut ulottunut. Monien FIFe-kasvattajien kissojen takana onkin juuri Moskovasta, Siperiasta ja Venäjän Kauko-Idän alueilta olevia kissoja, ei niinkään Pietarin seudun kissoja. 

Lisäksi kannattaisi ottaa huomioon, että joidenkin entisen Neuvostoliiton alueen kissojen geenistöä tutkineiden tutkijoiden mukaan kissojen väreinä ovat olleet musta (ruskea), punainen, valkoinen, sininen, creme, kilpikonna ja kaksivärinen, kuvioina erilaiset tabbyt, karvan pituus lyhyt tai pitkä. Naamiovärityksestä ei puhuta. 

 Vuoden 2005 lopusta lähtien on jo käytössä geenitesti, jonka avulla voidaan jäljittää naamiogeenin kantajat. Tulevaisuudessa voidaan siis naamiokissojen esiintyminen välttää, jos halutaan. Lisää testistä

Siperiankissat ja allergia

Varsinkin Amerikassa siperiankissaa mainostetaan allergikoille ja astmaatikoille sopivaksi kissaroduksi. Olenkin kansainvälistä siperiankissakeskustelua jo pari vuotta seuranneena voinut todeta, että todella monet aikaisemmin kissoille vaikeastikin allergiset ihmiset ovat löytäneet siperiankissasta ratkaisun ongelmaansa.  Myös monet kasvattajat kertovat myyneensä suurimman osan lemmikeistään allergiasta ja astmasta kärsiville. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin tapauksiin, ja joillakin ovat reaktiot samoja, on sitten kyse siperiankissasta tai muusta rodusta. Näihin tietoihin ei siis ole yksistään luottamista. Asiasta ei toisaalta ole tehty mitään tieteellistä tutkimustakaan, joten jokaisen asiasta kiinnostuneen on itse selvitettävä asia omalla kohdallaan. Amerikassa on tapana "testauttaa" itsensä paikoissa, joissa on vain siperiankissoja. Eurooppalaiset kasvattajat eivät paljonkaan allergia-asiasta, eivätkä he käytä sitä myöskään myyntiargumenttina. Amerikkalaisten nettisivujen kautta on tieto kuitenkin alkanut levitä myös meidän suuntaan. Oman kokemukseni perusteella en voi suositella allergikoille siperiankissaa.