---

Henkilöhistoriaa:
I-kirjaimella alkavat henkilöt.

ILKKA Jaakko, nuijamiespäällikkö.
ILKKA, Juho Mikonpoika, kirkonrakentaja 1600-luvulla.
ILKKA, Mikko Jaakonpoika, ratsutilallinen, piispan sakkovouti, valtiopäivämies 1624.
ILKKA, Prusi Heikinpoika, talonpoikaisjohtaja 1600-luvulla.
ISOTALO Antti, talollinen, puukkojunkkari.

ILKKA Jaakko, nuijamiespäällikkö. Isä oli Ilmajoen Ilkkalan talon isäntä Pentti Jaakonpoika, joka isännyysvuosinaan 1553—84 oli Etelä-Pohjanmaan varakkaimpia talollisia.

— Jaakko Pentinpoika, joka vasta mainitaan Ilkka nimisenä, ryhtyi hoitamaan Ilkkalan talon isännyyttä 1585 ja saattoi pian isänsä viimeisinä hallintavuosina jonkin verran taantuneen talon entiseen vaurauteensa. Lähteet vaikenevat täydellisesti Jaakko Ilkan aikaisemmista toimista, mutta jo 1586—88 hän oli Ilmajoen nimismiehenä. Samanaikaisesti hän ilmeisesti jo toimi maakauppiaana, koskapa oli 1586 voudin puolesta viemässä Pohjanmaan veroja Tallinnaan. Luultavaa on, että hän samalla hoiteli omiakin kauppa asioitaan, sillä nimismiehenviran jätettyään hän oli 1590 voin- ja tervanvientimatkalla Tukholmaan ja näyttääkin sitten kokonaan keskittyneen maakauppiaan edulliseen toimeen. Kauppasuhdanteiden huononnuttua ja kruununkin tiukennettua otettaan maakauppiaisiin nähden, Ilkka ryhtyi yrittämään uudella alalla. Nähtävästi vuodesta 1591 lähtien hän piti peräti kahta ratsumiestä talonsa puolesta kruunun palveluksessa. Liittyipä Ilkka itsekin ratsumiehenä valtiovallan joukkoihin saaden Turussa 1592 todistuksen siitä, että oli jo osallistunut kolmeen sotaretkeen. Par'aikaahan oli käynnissä Täyssinän rauhaan päättynyt ns. viisikolmattavuotinen Venäjän sota (1570-95.) Jo nimismiehenvirkaa hoitaessaan Ilkka oli nauttinut talonsa puolesta verovapautta ja ratsumiespalveluksistaan Ilkka niinikään sai tilansa verovapaaksi, saipa vielä oikeuden periä lisäkorvausta talonpojilta ns. linnaleirin avulla. Lisäksi hän oli 1592 llkkalan lähistöltä ostanut Matti Eerikinpoika Savolaiselta tilan, jonka pellot hän muutti niityiksi ryhtyen uuden talonsa avulla hoitamaan karjatalouttaan. Hallanarkuuteen vedoten hän sai käräjillä 1594 tämänkin tilansa verovapaaksi. Näin Ilkka suurtalonpoikana erittäin selvästi oli erottunut EteläPohjanmaan talonpojista ja hänen asemansa oli täysin verrattavissa alueen virkamiesten ja ratsupalveluksen perusteella verovapautta nauttineiden suurtalonpoikien asemaan.
— Oltuaan tähänastisen toimintansa johdosta kuningas Sigismundin Suomeen asettaman käskynhaltijan Klaus Flemingin alaisina olleita sotilas- ja virkamiespiirejä lähellä Ilkka suoritti kuitenkin elämässään ratkaisevan käänteen syistä, joihin lähteistä ei saa varmaa vastausta. Kaarle-herttuan ja Flemingin välisessä kiistassa hän asettui — mahdollisesti tulevia kauppaetujaan ajatellen — Kaarleherttuan puolelle. Niinpä lIkka sai 1595 vastauksensa tiedusteluunsa Kaarle-herttuan asianajajalta Hannu Fordellilta luvan ottaa Klaus Flemingin ratsumiehiltä heidän kokoamansa viljan pois. Yritys kuitenkin epäonnistui ja Ilkka joutui tammikuussa 1596 vankina Turun linnaan, josta hän kesällä samana vuonna pääsi karkaamaan vaatteistaan kietomansa köyden avulla ja palaamaan Pohjanmaalle. Ilkan suunnanmuutos aikaansai sen, että hänen oli pakko toimia siitälähinkin Flemingiä vastaan, mikäli aikoi pitää kiinni eduistaan Pohjanmaalla. Välienselvittelyn Kaarle -herttuan ja Flemingin välillä ollessa näköpiirissä, Fleming huolimatta vastatehdystä rauhasta (1595) piti huovejaan Pohjanmaalla linnaleirissä talonpoikien ruokittavina vaikka pohjalaiset olivat saaneet Juhana III:lta vapautuksen linnaleiristä luvattuaan puolustaa alueitaan venäläisiä vastaan. Kaarle-herttua, joka kärkkäästi käytti talonpoikia liittolaisinaan propagandataistelussaan Flemingiä vastaan, kehoitti lopulta talonpoikia hakemaan itselleen omin voimin oikeutta ja seurauksena oli nuijasodan syttyminen vuoden 1596 lopulla. Ilkka oli siihenastisen toimintansa ja yhteiskunnallisen asemansa johdosta oikeutettu johtajaksi ja luultavasti hänen sotilaallinen kokemuksensa nosti hänet vihdoin nuijapäälliköistä ensimmäiseksi. Näin Ilkka oli joutuva taisteluun entisiä asetovereitaan ja ammattiveljiään vastaan. Alkukahakoiden jälkeen Ilkka, jonka osuutta itse kapinan puhkeamiseen ei tunneta, järjesti EteläSuomeen lähtevät nuijamiesretkikunnat ja johti itse Ylä-Satakunnan kautta kulkevaa pääjoukkoa. Aateliskartanoita tuhoillen Ilkan joukon saavaittua Nokialle nuijamiehet voittivat kimppuunsa hyökänneen Knut Kurjen ja Ivar Tavastin 200-miehisen ratsuväen. Vuoden viimeisenä päivänä 1596 saapui Nokialle itse Klaus Fleming. Ensi ottelussa Nokialla Ilkan miehet pitivät puolensa, mutta uuden taistelun asemesta Fleming ryhtyikin suostuttelemaan nuijamiehiä päällikkönsä, Ilkan luovuttamiseen muitten nuijamiesten armahtamista vastaan. Kun Ilkka huomasi, että hänen miehensä olivat valmiit oman päänahkansa pelastamiseksi luovuttamaan hänet Flemingille, hän pakeni. Seurauksena oli, että, nuijamiehet joutuivat pakokauhun valtaan, jolloin Flemingin joukot lakaisivat maahan suuren osan pakenevista, osan pelastuessa metsiin. Kun pian myös Hämeen ja Savon nuijamiehet taltutettiin, oli Ilkan mukaan nimetty nuijasodan ensi jakso, ”Ilkkaisen sota” päättynyt nuijamiesten täydelliseen tappioon. Pohjanmaan vouti Abraham Melkiorinpoika sai talonpoikien avustamana pakoon päässeen Jaakko Ilkan vangiksi ja koska karkaamisen pelosta oli vaikeata lähteä Ilkkaa ja muita vangittuja nuijapäälliköitä kuljettamaan Turkuun Klaus Flemingin tuomittaviksi, vouti mestautti vastoin Flemingin kieltoa nuijapäälliköt todennäköisesti Isonkyrön Kontsaansaarella tammikuun lopulla 1597.
—Jaakko Ilkka oli saanut isänperintönään edullisen lähtökohdan monipuoliselle toiminnalleen. Vähäisten lähdetietojenkin nojalla hänet voidaan havaita yritteliääksi mieheksi, joka osasi käyttää melskeisen ajan synnyttämiä eri mahdollisuuksia hyväkseen. 1500-luvun eteläpohjalaisessa yhteiskunnassa hän ehti hankkia näin ollen hyvän sijan niin talonpoikien vastustajiksi tulleiden asemiesten kuin sitten nuijamiestenkin joukossa. Taloudellisella alalla Ilkka pääsi erittäin huomattaviin tuloksiin mutta jouduttuaan Kaarle-herttuan ja Klaus Flemingin välienselvittelyn johdosta syntyneen nuijasodan johtajaksi hänen taitonsa eivät riittäneet sotaa kokemattoman talonpoikaisarmeijan avulla viemään voittoon suunnitelmattomasti aloitettua ja jatkettua sotaa.

E . K .

Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

ILKKA, Juho Mikonpoika, kirkonrakentaja 1600-luvulla. — Tunnetuin ja ilmeisesti myös käytetyin 1600-luvun eteläpohjalaisista kirkonrakentajista oli nuijapäällikkö Jaakko Ilkan pojanpoika Juho Mikonpoika Ilkka (vrt. Ilkka, Mikko Jaakonpoika). Varmasti hänen johdollaan tiedetään rakennetun kolme kirkkoa, ensiksi Ilmajoen toinen kirkko 1638, sitten Pirkkalan kirkko 1646 ja Lapuan kirkko 1650. Viimeksi mainitun rakennuspalkasta Ilkka vaati Lapuan syyskäräjillä 1651 maksamatta olevia 14 talaria, mitkä lapualaiset lupasivat suorittaa vasta sitten, kun kirkontorni olisi tullut kokonaan valmiiksi. Todennäköisesti eräät muutkin Etelä-Pohjanmaan kirkoista olivat Juho Ilkan käsialaa. Tällaista otaksumaa tukee mm. se, että kirkkoja valmistui peräkkäisinä vuosina, joten ne voitiin hyvin tehdä yhden ja saman ammattimiehen johdolla. Siten Ilkka olisi ehtinyt jo ennen Ilmajoen kirkkoa rakentaa 1637 valmistuneen Lappajärven kirkon sekä myöhemmin 1641 Vähänkyrön, 1642 Laihian ja 1643 Kauhavan kirkon. Näin tulisi ymmärrettäväksi myös se, miksi hän jätti suosiolla perintötalonsa asumisen äitipuolensa Petronella Josefintyttären huoleksi. Vasta 1645 laamanninoikeus tuomitsi talon Juholle hänen laillisena perintönään, Mutta jo pari vuotta myöhemmin hän vapaaehtoisesti luovutti sen uudelleen Petronellalle. Ehkä vanhuutensa vuoksi tämä ei kuitenkaan kyennyt enää taloa kannattavasti viljelemään, niin että Juhon oli otettava se 1649 lopullisesti nimiinsä.

A. L.

Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

ILKKA, Mikko Jaakonpoika, ratsutilallinen, piispan sakkovouti, valtiopäivämies 1624. — Pohjanmaan talonpoikien valtiopäiväedustajana mainitaan vuonna 1624 ”Michill Jacobsson, Elma”. Ruotsalaisen kirjurin tekemässä merkinnässä peräti oudolta vaikuttava sana ”Elma” tarkoittaa edustajan kotipaikkaa ja se on suuren todennäköisyyden mukaan väännös Ilmajoki -sanan alkuosasta. Mihinkään muuhun Pohjanmaan pitäjännimeen sitä on mahdoton yhdistää. Ilmajoella taas ei puheena olevana ajankohtana elänyt ketään muuta Mikko Jaakonpoika nimistä isäntää kuin tunnetun nuijapäällikön Jaakko Pentinpoika Ilkan poika Mikko Jaakonpoika Ilkka. Edessämme on mielenkiintoinen osoitus siitä että eteläpohjalaiset antoivat yhä arvoa nuijapäällikön suvulle ja ehkä myös samalla sille yhteiskunnallisen vapauden aatteelle, joka oli saanut nuijasodassa voimakkaan ilmenemismuotonsa. — Mikko Jaakonpoika Ilkka oli tullut Ilmajoen Kokkolan kylässä olevan Ilkkalan isännäksi pian sen jälkeen, kun hänen isänsä oli 1597 mestattu vouti Abraham Melkiorinpojan toimesta. Maakauppiaana ja purjehtijana Jaakko Ilkka oli kerännyt talolleen melkoisen omaisuuden, mikä näyttää ainakin osaksi säilyneen Mikko Ilkankin isännyyden aikana. Vuoden 1608 maantarkastuksessa Ilkkalalle merkittiin 8 tynnyrinalaa peltoa ja niittyä 14 suuren verokuorman edestä. Pari vuotta sen jälkeen, kun isäntä oli ollut valtiopäiväedustajana, talossa oli 2 hevosta, 3 varsaa, 1 sonni, 8 lehmää, 6 vasikkaa ja 21 lammasta eli yhteensä noin 20 nautayksikköä. Talon verotusarvo oli koko manttaali, mutta kaikkina vuosina veroa ei ilmeisestikään tarvinnut maksaa sen vuoksi, että Mikko Ilkka piti ajoittain ratsuvarustusta kolmikymmenvuotisessa sodassa. — Samoin kuin isänsä Mikko Ilkka oli huonoissa väleissä Peltoniemessä asuvan Ilmajoen nimismiessuvun kanssa. Jo ennen nuijasotaa molemmat suvut olivat tavoitelleet nimismiehen virkaa ja johtoasemaa pitäjässä sekä joutuneet sitten nuijasodassa eri leireihin. 1600-luvulla vanha riita näyttää yhä jatkuneen. Peltoniemi-Peldanit olivat tosin voimakkaampia ja pitivät nimismiehen virkaa jatkuvasti käsissään, mutta esim. kesäkäräjillä 1634 ”piispan sakkovouti” Mikko Jaakonpoika Ilkka esitti useita syytöksiä nimismies Hamnu Paavonpoikaa ja hänen veljiään vastaan. Syytökset koskivat pääasiallisesti nimismiehen viran leväperäistä hoitoa, mm. vankien huonoa vartiointia, ja rivien välistä voi lukea, että Ilkka olisi ollut valmis rupeamaan itse nimismieheksi. Hän ei kuitenkaan voinut näyttää syytöksiään toteen, joten Peltoniemet istuivat edelleen tukevasti nimismiehen satulassa. Mitä Mikko Ilkan virka-asema ”Piispan sakkovouti” tarkoitti, ei käy käräjäpöytäkirjoista selvästi ilmi, mutta todennäköisesti oli kysymys piispankäräjillä tuomittujen sakkorahojen perijästä. Kenties Ilkan toimipiiri käsitti tässä tehtävässä laajemman alueen kuin yhden pitäjän. Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei Mikko Jaakonpoika Ilkka ollut aivan tavallinen talonpoika. Hänen valitsemisensa valtiopäivämieheksi saanee mielenkiintoista lisävalaisua mm. siitä että Turun kaupunginkirjuri ja vuodesta 1645 Uudenkaupungin pormestari Josef Jaakonpoika Ilkka kaiken todennäköisyyden mukaan oli hänen veljensä. Mahdotonta ei ole, että myös Mikko Jaakonpoika Ilkka oli jossakin määrin ”kirjanoppinut” ehkä ruotsinkielenkin taitoinen.Edelleen Mikko Jaakonpoika Ilkan avioliitto-suhteet viittaavat siihen, ettei hän pysynyt täysin maata viljelevän talonpojan säädyssä. Henkikirjan mukaan hän oli elossa vielä vuonna 1641, mutta seuraavana vuonna Ilkkalasta vastasi hänen leskensä Petronella eli Nilla Josefintytär, joka silloin sai kuningatar Kristiinalta ratsupalvelua vastaan kahden vuoden vapauden kaikista vakinaisista ja ylimääräisistä veroista, paitsi viljakymmenyksistä. Todennäköisesti kysymys oli talon vanhan ratsutilaoikeuden uusimisesta. V. 1643 Vaasan läänin maaherra Hans Kyle ei kuitenkaan enää hyväksynyt verovapautta, mikä vuorostaan sai Nilla Josefintyttären matkustamaan keväällä 1643 Ruotsiin valittamaan asiasta kuningattarelle omasta ja useiden muiden Etelä-Pohjanmaan ratsutilallisten puolesta. Näin aktiivinen toiminta olisi ollut 1600 luvun tavalliselle eteläpohjalaiselle talonemännälle täysin vierasta. Petronella Josefintytärtä täytynee siten pitää muualta tulleena — mihin hänen harvinainen ristimänimensäkin viittaa — ja ehkä myös jonkin verran kirjatietoutta saaneena henkilönä. Hän näyttää olleen Mikko Ilkan toinen puoliso. Ilkan suvun ilmeinen lahjakkuus tuli sittemmin näkyviin Mikko Jaakonpoika Ilkan pojassa, tunnetussa kirkonrakentajassa Juho Mikonpoika Ilkassa, joka oli syntynyt Mikko Ilkan edellisestä avioliitosta.

A. L.

Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

ILKKA, Prusi Heikinpoika, talonpoikaisjohtaja 1600-luvulla. — Lapuan Alanurmon Ilkka lienee peräisin likipitäen samalta ajalta kuin nuijapäälliköstään kuuluisa saman niminen talo Ilmajoella. Lapuan Ilkan isäntänä oli viimeistään 1560-luvun alusta lähtien Jaakko Ambrosiuksen poika. Häneltä talo periytyi vuosisatain vaihteessa Pentti Jaakonpojalle ja tältä 1630-luvun lopulla Ambrosius eli Prusi Heikinpojalle, joka oli kotoisin Liuhtarinkylän Turjasta. Ilkka oli verrattain pieni 1/2 manttaalin talo, mutta ilmeisesti pelkkä sukunimi riitti nostamaan kantajansa 1650-luvulla syntyneen kansanliikkeen johtoon. Mitään sukulaisuutta Ilmajoen ja Lapuan Ilkkain välillä ei säilyneistä lähteistä voi todeta. Tunnettua on vain se, että nuijasodan perintö eli molemmissa pitäjissä erittäin voimakkaana. Niinpä eräs Prusi Ilkan naapureista Perttu Ollinpoika Pernoja sanoi 1649 sakkoa perimään tulleelle voudin palvelijalle: ”Nyt ei auta enää seiväs, nyt on tartuttava nuijaan”. Kun sitten Kaarleporin kreivikunnassa, johon Lapua kuului, syntyi 1650-luvulla talonpoikien ja kreivin virkamiesten välillä erimielisyyttä siitä, minä parseleina verot oli maksettava, ryhtyivät lapualaiset yhteistoimintaan Prusi Ilkan johdolla. He eivät olisi halunneet suorittaa verojaan tervalla, kuten oli sovittu, vaan päättivät viedä tervansa vanhoille kauppiailleen Uuteenkaarlepyyhyn. Eräänä kesäaamuna 1657 ”noin puoli pitäjää” laski veneillään Lapuanjokea Uudenkaarlepyyn pormestarin rantaan mistä Prusi Ilkka käski kaikkien soutaa tiehensä, kun kreivikunnan veronkantajat tulivat paikalle. Tämän nojalla jokainen talonpoika vei tervansa vakinaiselle kauppaporvarilleen. Tapauksen johdosta kreivikunnan päällysmies Pietari Werne vangitutti ensiksi Ilkan ja sitten pari muuta lapualaisten johtomiestä, jotka Ilkka antoi vankikopissa ilmi. Werne ei kuitenkaan uskaltanut pitää heitä pidätettyinä kahta päivää kauempaa, koska hän tiesi porvarien olevan talonpoikien puolella. Sen sijaan hän uhkasi järjestää heidän rankaisemisekseen ylimääräiset käräjät. Mutta tästäkin hän lienee luopunut, kun talonpojat puolestaan uhkasivat valittaa laittomasta vangitsemisesta hovioikeuteen. Werne ei voinut myöskään estää lapualaisia viemästä myöhemminkin samana kesänä tervansa porvareille. Mikä osuus Prusi Ilkalla oli tapahtumien kulkuun ei käy lähteistä tarkalleen ilmi. Varmaa vain on, että hän oli liikehtimisen ensimmäisessä vaiheessa selvästi johtavassa asemassa. Vielä seuraavallakin vuosikymmenellä hän oli yhdessä kuortanelaisen Heikki Hyytiäisen kanssa lähdössä valittamaan kreivikunnan asioista Ruotsiin, mutta kun useimmat riitakysymykset oli jo ratkaistu he eivät saaneet enää valituskirjelmäänsä pitäjänsinettiä. Sen vuoksi heidän matkansa epäonnistui.

A . L .

Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

ISOTALO Antti, talollinen, puukkojunkkari, syntynyt Alahärmässä elokuun 24. päivänä 1831, kuollut siellä elokuun 8. päivänä 1911. Vanhemmat: talokas Erkki Johanneksenpoika Jungar ja Saara Heikintytär Pirttimäki.

— Isän puolelta, ”Isoo-Antti” oli ylihärmäläistä juurta, Ylihärmän Liinamaan kautta oli eräs suvun esi-isä siirtynyt Jepuan Jungariin. Äidin puolelta Isoo-Antti oli kortesjärviläistä sukua. 1790-luvun alussa eräs suvun jäsen siirtyi raivaamaan uudisviljelystä Vuoskosken Hanhimäkeen. Isoo-Antti siirtyi vanhaan Isoon-taloon, joka sijaitsi joen varrella, jonkin matkaa Voltin asemalta. 1850-luvun puolimaissa Antti Isotalo osti oman tilan, osan Isoa-taloa. Pari pienempää tilaa hän osti alkuperäisen lisäksi. Naapuri Mäntylä tarjosi oman tilansa Antille, joka aluksi epäröi, mutta lopuksi päätti kaupan. Uuden talon alueella oli valmiiksi kolottuja tervaksia. Nämä poltettiin tervaksi, ja tervanmyynti vapautti veloista.
—Maanviljelys oli Antille kuitenkin tärkeintä. Hän raivautti toisen verran viljelysmaata sekä metsään että suolle. Antti oli nuoruudestaan saakka taloudellisesti ajatteleva, karttoi velkaa, niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hän oli roteva mies, jonka ruumiinvoimat olivat kuuluisat. Ei hän yleensä puukkoa tarvinnut toisia ojentaessaan: kevyt oli Antin käsissä Anssin Jukka, kun Antti hänet kerran nurkkaan heitti.
— Mitkä syyt ovat vaikuttaneet, että Isoo-Antti on saanut tappelijan ja ”häjyn” jälkimaineen? Näkyvimmin siihen kaiketi vaikuttivat markkinamatkat ja varsin yleinen väkijuomain käyttö. Ei ollut silloin sanottavasti jalompia harrastuksia. Kirkon ja seurakunnan ote väestöön oli heikko. Herännäisyys oli 1830-luvun lopulta tullut tunnetuksi ja se vaikutti siellä, missä heränneiden pappien ja maallikkojen julistus tavoitti tuntoja. Riittävä omatoimisuus puuttui parannusta yritettiin ylhäältä päin. On lausuttu ja syystä, että järjestysvallan toiminta oli heikkoa. Tunnetun järjestysvallan edustaja, nimismies Adolf Hägglund käytteli tosin pamppua rohkeasti, mutta hän antoi arvoa myös väestön omatoimisuudelle. Kun Kauhavan nuorisoseura perustettiin, antoi Hägglund tunnustusta sen pyrkimyksille. Kun eteläpohjalaista kansanelämää jälkimaailmassa kuvaillaan, on useista häjyistä rikollisten johtajista tehty eräänlaisia ”kansallissankareita”. Se on liioittelevaa kehumista. Antti Isotalolla oli ”häjy” aikansa vv. 1856—86. Alahärmän seurakunnan rikosluettelo sisältää seuraavat rangaistusmerkinnät: Antti Heikinpoika Isotalo saanut syyskäräjissä 1855 sakkoa suuren verihaavan tuottamisesta ja kahdesta lyönnistä, ilman suurempaa vaaraa; Uudenkaarlepyyn talvikäräjissä 1856 sakotettu luvattomasta viinanmyynnistä ja sapatin rikkomisesta; Vaasan hovioikeus oli 1858 todennut että Isotalo oli todettu syylliseksi kuolettavan puukoniskun lyömiseen, mutta kun täyttä näytöstä puuttui ei langettavaa tuomiota voitu julistaa, tuomittiin kuitenkin asiattomasta puukon kantamisesta sakkoihin Pietarsaaren raastuvanoikeudessa 20. 10. 1862 tuomittiin taskuvarkaudesta saamaan 38 paria raippoja ja suorittamaan julkisen kirkkorangaistuksen. Kauhavan syyskäräjissä 1864 Isotalo oli saanut sakkoa ensikertaisesta luvattomasta viinankeitosta. Alahärmän kihlakunnanoikeuden päätöksellä 2. 4. 1869 tuomittu ensikertaisesta juopumuksesta käräjäpaikalla, puukon esille ottamisesta, ensikertaisesta murtovarkaudesta, toiskertaisesta varkaudesta ja palovakuutetun omaisuuden sytyttämisestä. 2. 4. 1869 sisältyi hovioikeuden Hägglundin anomuksesta kihlakunnanoikeuden uudelleen käsiteltäväksi otettu jo 21. 2. 1858 tapahtunut renki Matti Tönkän tappojuttu. Tuomiota ei voitu julistaa, kun täysi näytös puuttui. Hägglund oli tavannut uusia todistajia syytteelle ja siten kihlakunnanoikeus saattoi julistaa langettavan tuomion. Se kuului: Antti Isotalo tuomittiin murhasta ja väärennysrikoksesta menettämään kunniansa ja edelläkäyneen valmistuksen kuolemaan mestaamalla. Lisäksi oli Antti Iso-taloa syytetty ryöstöstä, mutta kun ei ollut täyttä näytöstä, vapautettiin syytteestä. Tuomio alistettiin hovioikeuteen ja meni valitustietä senaatin ratkaistavaksi. 30. 5. 1870 annetussa senaatin päätöksessä kihlakunnanoikeuden tuomio muutettiin siten, että Isotalo vapautettiin kuolemanrangaistuksesta mutta tuomittiin ensikertaisesta juopumuksesta käräjäpaikalla, melusta, puukon kantamisesta, tappelusta, aseen nostamisesta, väärennyksestä, ensikertaisesta murtovarkaudesta, toiskertaisesta varkaudesta ja murhasta menettämään kunniansa, saamaan 40 paria raippoja ja sen jälkeen pidettäväksi 12 vuotta pakkotyössä Hämeenlinnan kuritushuoneessa, minkä ohessa keisari oli muuttanut raipparangaistuksen 28 päivän vankeudeksi vedellä ja leivällä. Näin kertoo Alahärmän rikoskirja. Kakolan vankiluetteloissa ei Antti Isotalo-nimeä tavata.
— Viimeisen kerran esiintyy Antti Isotalon nimi Alahärmän rangaistuskirjassa 1886, jolloin hänet syyskäräjissä tuomittiin sakkorangaistukseen toiskertaisesta viinan myymisestä. Näin oli yli 30 vuotta kestänyt ”häjyn kausi” päättynyt. Antti Isotalon ei tarvinnut lähteä Siperiaan vaan hän sai rauhassa palata kotiseudulleen. Hän oli sen jälkeen rauhallinen maanviljelijä. Varsin pian 1883 oli Antti Rannanjärvi saanut väkivaltaisen kuoleman, useita ”häjyjä” oli tuomittu vankeuteen, toisia oli karkoitettu Siperiaan. Voidaan kysyä: mitkä olivat ne voimat, jotka häjyjen vallan mursivat? On viitattu järjestysvallan tehostumiseen. On muistettava, että esimerkiksi Adolf Hägglund oli vedonnut yhteiskunnan rauhalliseen väestöön ja saanut kannattajia. Hengellinen herätys, aikaisemmin herännäisyys oli vaikuttanut myös välillisesti niihinkin, jotka eivät heihin välittömästi liittyneet. Alahärmässä herännäisyydellä oli vähän kannattajia. 1870-luvun lopulla ja 1880-luvulla sai varsinkin eräiden pappien vaikutuksesta evankelinen herätys kannatusta Etelä-Pohjammaalla. Antti Rannanjärvikään ei jäänyt evankelisen herätyksen vaikutuksesta osattomaksi, vaikka hän ei jaksanut ”verenvetoa” voittaa, vaan sai väkivaltaisen kuoleman.
—Antti Isotalo oli 1880-luvulla tutkintovankina Vaasan lääninvankilassa. Hänet todettiin kuitenkin syyttömäksi. Niihin aikoihin oli Vaasan läänin silloisen kuvernöörin G. Wreden tytär, myöhemmin vankien ystävänä tunnettu, Matilda Wrede kokenut hengellisen herätyksen Vaasassa 1883. Sen jälkeen hän ryhtyi toimintaansa vankien hyväksi. Vaasan lääninvankilassa Matilda Wrede tapasi Antti Isotalon ensi kerran ”teillä on maaherran silmät”, oli Antti lausunut ensimmäisessä kohtauksessa. Tämä tuttavuus sitten jatkui. Eräitä vuosia sen jälkeen Matilda Wrede halusi käydä Pohjammaalla tervehtimässä entisiä vankilatuttaviaan ja heidän perheitään. Eräänä sunnuntaipäivänä Matilda Wrede saapui Voltin asemalle. Hän oli edeltäpäin sähköttänyt Antti Isotalolle, saapumisestaan. Asemalla oli paljon väkeä: pian Matilda Wrede saatettiin Isontalon rekeen ja niin mentiin taloon. Matilda Wrede puhui siellä seuroissa, joihin oli kokoontunut runsaasti väkeä naapuritaloista Seuraavan yön Matilda Wrede viipyi Isossatalossa. Iltayöstä kuului levottomia ääniä ulkoa, mutta ne vaimentuivat pian kun isäntä komensi: ”Hiljaa, pojat!” Toiset naapurit jopa pelkäsivät Matilda Wreden puolesta. Tuli selville, että isäntä oli nukkunut yönsä tuvassa oven vieressä, joka johti Matilda Wreden huoneeseen se oli omatoimista kunnioitusta arvostetulle vieraalle. Matilda Wrede oli pyytänyt Isoataloa tilaamaan hänelle kyytihevosen Ylihärmän matkaa varten. Kun aamulla oli lähdettävä lähti Antti Isotalo itse arvokasta vierasta kyytiin—vieraat eivät siihen tehtävään kelvanneet. Matilda Wrede kävi vielä tervehtimässä vanhoja tuttaviaan. Kyläläiset ihmetellen kysyivät: kuka oli se pitkä naishenkilö, jota Iso-Antti oli kyydissä? Matilda Wrede kävi useampia kertoja jälkeenkin päin Antti Isotaloa tervehtimässä: vaatimattomia raha-antimia hän siellä jakoi taloon kokoontuneille ”ystävilleen”. Kaikitenkin on todettava, että nämä käynnit antoivat Isontalon isännälle ratkaisevasti uutta ajateltavaa. Ei ”Isoon Antin”, kolttosista enää kerrottu. Useita vuosia jatkui kirjeenvaihto Isoon Antin ja Matilda Wreden kesken. Muutos oli tapahtumat Ison Antin elämässä. Matilda Wrede oli kokenut herätyksensä vapaakirkollisessa piirissä. Antti Isotalon kotiseudulla saavutti evankelinen liike varsin voimakkaan kannatuksen. Miten lieneekin Antti Isotalon hengellinen näkemys ollut, ei ole syytä kieltää lausuttua johtopäätöstä, että hän oli vanhoilla päivillään ”uskovainen”
— On säilynyt kertomus, että kuvernööri Wrede olisi kerran antanut Isoon Antin tehtäväksi huolehtia järjestyksestä Vaasan markkinoilla. Kiitos lauseen kuvernööri siitä antoi: Järjestys oli hyvä, kun ”Härmän kuningas” siitä vastasi. Rauhallisesti kului Isoon Antin elämän loppuaika, Talon isännyyden hän jätti nuoremmille, mutta ”paapan tuvan” portailla, jopa toisinaan Voltin aseman penkillä voitiin vanha ”Härmän kuningas” nähdä istumassa. Papit poikke-sivat Anttia tervehtimässä kun kylässä pidettiin seuroja, lukukinkereillä vanhan Isontalon katekismuksen taito herätti huomiota. Nuoruuden ajat tulivat vanhukselle toisinaan mieleen, vakavasti hän varoitti nuorisoa sellaisesta elämästä, johon hän nuoruudessaan oli joutunut Jos nuoremman sukupolven kurittomat rupesivat hävittömiksi saivat he helposti tuntea Ison Antin ojennusta. Jälkimaailmassa ovat hänen harharetkensä saaneet liiankin suurta mainosta. Hän oli väkevän veren edustaja, ympäristönsä johtaja, vaikka sai joukkovaikutuksia ympäristöstä. Mutta erityisesti hänen elämänsä viimeiset vuosikymmenet osoittavat, että levoton ikäkausi oli ohimenevää, syvimmät elämäntunnot viittasivat yleviin päämääriin. Eteläpohjalaisen kansanluonteen omatoimisuus pyrki rajulla voimalla esille Isoossa Antissa.

—Puolisot: 1) Alahärmässä lokakuun 13. päivänä 1854 Liisa Vilhelmiina Jaakontytär Hilli syntynyt joulukuun 24. päivänä 1838 Alahärmässä, kuollut siellä huhtikuun 11. päivänä 1888. 2) Kaisa Kaapontytär, syntynyt joulukuun 5. päivänä 1837, kuollut helmikuun 4. päivänä 1910. 3) Toukokuun 3. päivänä 1911 Liisa Matintytär Mäenpää, syntynyt toukokuun 19. päivänä 1848, kuollut joulukuun 4. päivänä 1918.

W. P.

Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos M-Ö. 1965