Tapio Markulan luontosivut: Ensisijaiset sienisivut: 1c. Sienten tunnistusvihjeitä: Haperot

	Aihepiiriluettelo > Luontosivujen etusivu > Ensisijaiset sienisivut > 1.c Sienten tunnistusvihjeitä > Haperot (jakso 4/9)

Sivun jaksot:

Haperot

Eräiden punalakkisten haperoiden tunnistusvihjeitä. Pahimman makuiset haperot ovat pieniä, enintään n. 5 cm levyisiksi kasvavia. Olen itse löytänyt niitä ainakin kaksi tai kolme eri lajia. Pahimmanmakuiset ovat hyvin voimakkaamman punalakkisia sieniä (esim. liekkihapero). Punajalkahaperolla on lisäksi punertava jalka, mutta se ei ole hyvä tuntomerkki, sillä myös isohaperolla voi olla punertava jalka. WSOY:n koko perheen sienikirja luokittelee tulipunahaperon ruoansulatuskanavaa ärsyttäväksi myrkkysieniksi, joka voi aiheuttaa ohimenevää pahoinvointia (muut kirjat arvioivat sienen vain syömäkelvottomaksi). Mauri Korhosen uuden sienikirjan mukaan em. sieni kuten kaikki kirpeät haperot ovat vain raakoina myrkyllisiä, mutta keitettyinä eivät. Kirpeitä haperoita ei kuitenkaan hyödytä keittää vaan maistokokeen jälkeen ne on syytä hylätä kokonaan.

Väriltään näistä poikkeava on helposti tunnistettava, vaalean violetinvärinen kuusihapero , joka ei ole aivan yhtä kitkeränmakuinen kuin punalakkiset pikkuhaperot. Miedoimmat yksilöt voivat olla jopa syötäviä, mutta sientä ei silti kannata poimia. Haperoita ei kannata "varmuuden vuoksi" keittää, jotta saisi vahingossa mukaan tulleen kitkerän haperon maun lievennettyä vaan niitä kannattaa mieluummin maistaa paikan päällä siitä huolimatta, että sienen maistaminen voi toisinaan "polttaa" kielen.

Yleensä syömäkelpoisilla punalakkisilla haperoilla on pieninäkin tukeva jalka. Tämä ei ole kuitenkaan mikään varma tuntomerkki. Joskus suhteellisen kapeajalkaisetkin ovat maistamiskokeiden perusteella syötäviä ja paksujalkaiset pahan makuisia. Kovin pienet ja kapeajalkaiset punalakkiset haperot on kuitenkin syytä automaattisesti jättää keräämättä. Tämä ei silti poista kokonaan maistamistarvetta, sillä punaruskeilla mantelihaperoilla on sama ongelma kuin punalakkisilla haperoilla.

Myös koivuhaperolla on samankaltainen ongelma, sillä sen lähilajit voivat olla kitkeriä ja myös sitä on epävarmoissa tapauksissa syytä maistaa.

Sen sijaan Palterohaperon erottaa selvemmin muista haperoista lakin epätasaisesta punavalkoisesta väristä ja lakin reunasta.

Punalakkisia haperoita ei voi sekoittaa pilkuttomaan punakärpässieneen , jos muistaa, että haperon jalassa ei ole rengasta eikä jalan juuressa tuppea. Lisäksi punalakkisten haperoiden väri on yhtenäinen, kirkkaan- tai viininpunainen, mutta punakärpässienen lakin väri on oranssiin vivahtava, yleensä keskeltä punaisempi ja reunoilta oranssimpi. Eniten ehkä väriltään punakärpässieniä muistuttavat kangashaperot , mutta niidenkin lakin väri on yhtenäinen (väri voi vaihdella tiilenpunaisesta oranssinkeltaiseen, itse olen löytänyt pääosin oranssinkeltaisia yksilöitä).

Seuraavat näköiset haperot kannattaa jättää maistamatta metsään:
- Pienet puna- tai violettilakkiset ohutjalkaiset haperot.
- Noen- tai teräksenharmaalakkiset haperot. Ikävin on polttiaishapero ja savuhaperoa pidetään vain kyseenalaisesti syötövönö sienenä.
- Lähes valkoiset haperot (löysin suppilohapero värisiä haperoita, joille en löytänyt nimeä mutta pahan maun perusteella tuskin suppilovahveroita tai sitten jollakin on outo näkemys syötävästä sienestä).
- Tympeän kellanruskeat (lähinnä ripuliulostetta muistuttava väri) haperot (haisuhapero ).
Mantelihaperon , sen lähilajien ja pippurihaperon tunnistusvihjeitä. Mantelihapero on yleensä voimakkaan punaruskea, nuorena kauniin kupulakkinen sieni. Heltat ovat nuorena valkoiset, myöhemmin vähän kellastuvat. Joskus väri jää sangen vaaleaksi kellanruskeaksi (ks. myös sienisienikirjahuomiot). Sillä on Etelä-Suomen lehtomaisissa sekametsissä suurin piirtein saman värisinä lähilajeina suhteellisen harvinaiset nahkahapero (sienessä voi olla vihertäviä sävyjä) ja kirjonahkahapero. WSOY:n suuren sienikirjan kuvassa nahkahaperoiden lakit ovat rikkonaisia. Koska olen Pahkavuoresta kerännyt mantelihaperoina jo nuorena lakeiltaan erittäin rikkonaisia kellertävähelttaisia sieniä, ne olivatkin todennäköisesti maultaan aivan yhtä hyviä nahkahaperoita. Kasvuympäristö sopii kuvaan, sillä Pahkavuoressa kasvaa paljon hyvin eteläisiä sienilajeja.

Pippurihaperon tunnistaa parhaiten mausta ja epävarmoissa tapauksissa sieniä kannattaa maistaa, ettei pilaa pippurisilla sienillä koko sieniateriaa tai kaikkia säilösieniä. Tosin ikävintä on se, että sieni saattaa maistua aluksi hyvältä, mutta hetken päästä tulee hyvin polttava jälkimaku. Keskusteltuani asiasta Raija Tuomaisen kanssa Pahkavuoren todella kirpeät sienet ovat mitä todennäköisemmin pippurihaperoita. Pippurihaperoiden lakin punaruskea väri vivahtaa hieman vahvaan punaviiniin kun mantelihapero ja sen lähilajit eivä ole niin punertavia. Lakkien värisävyero on kuitenkin niin pieni, että yksistään sen perusteella ei voi tehdä varmaa tunnistusta. Ulkonäöllisesti pippurihaperon voi erottaa mantelihaperosta lähinnä vain siitä, että pippurihaperon jalassa on useimmiten hieman punertavaa väriä, jota mantelihaperoilta ei löydy. Toinen seikka on kasvupaikka, johon liittyviä näkökulmia käsittelen sivulla 1d.
Sillihaperon tunnistusvihjeitä. Sillihapero on joskus vaikea varmasti tunnistaa, sillä selkeä sillin tuoksu ja maku tuntuu vain vanhoissa sienissä. Sillihapero voi muistuttaa ulkonäöltään esim. mantelihaperoa ja koivuhaperoa . Sienen varma tunnistus ei ole mitenkään välttämätöntä, mutta epävarmoissa tapauksissa sientä on syytä maistaa, ettei tule kerättyä pippurihaperoita, joilla pilaa sieniaterian (ks. mantelihaperon tunnistusvihjeitä).

Sivun jaksot: