Etusivulle

Koirani Elmeri ja koirat

kakaroot pitävät Elmeristä kiinni

Alla oleva ensimmäinen teksti koirastani kuuluisi oikeastaan arkistoon, koska Elmeri on kuollut. Mutta en vain ole jaksanut muuttaa ao. tekstiä menneeseen aikamuotoon.

Alempana sitten pitempi tekstini koirasta ja sen kehityksestä koiraksi.


Elmeri

Urospuolinen koirani Elmeri Kärnä on vankka anarkokonservatiivi. Hän syntyi v:n 1993 huhtikuussa osana viiden pennun pesuetta. Hänen äitinsä ja isänsä olivat molemmat sekarotuisia. Ulkonäöllisesti hän muistuttaa lapinkoiran ja belgianpaimenkoiran risteytystä. Hän on myös ollut uskomattoman kaunis: ennen vanhaan tietämättömät luulivat häntä siksi puhdasrotuiseksi. Hän on huuliensa seutua lukuunottamatta täysin musta, paitsi että hänen rintansa on valkoinen. Säkäkorkeus hänellä on muutaman sentin vähäisempi kuin saksanpaimenkoiralla. Jos sanotaan vähän tarkemmin, niin hän on lievästi isokokoisempi kuin tyypillinen lapinkoira. Hänellä on erittäin hyvä luonne; Elmeri on ollut tavattoman ystävällismielinen niin koiria kuin ihmisiäkin kohtaan. Häntä saa toinen koira yleensä provosoida paljon, ennen kuin hän suuttuu. Toisaalta hänellä on ollut myös ihan mielettömästi sisua. Elmeri on myös ollut itse lempeys itseään pienempiä koiria kohtaan (kuin Jeesuksen äiti!) Ja hän on tavattoman sosiaalinen eläin. Pahaksi onneksi en aikoinaan onnistunut kasvattamaan häntä kamalan hyvin, joten hän ei ehkä ole aina hirveän tottelevaista tyyppiä. Vanhemmiten hän on nukkuessaan kuorsannut. Myös koko hänen suunympäryksensä on muuttunut harmaaksi tai valkoiseksi (pentuiän jälkeen valkoista oli vain etuhuulissa). Vuoden 2004 aikana myös hänen peppukarvansa harmaantuivat.

E l m e r i o n v a n h a . Vuoden 2005 keväällä Elmerillä alkoi olla hengitykseen liittyviä ongelmia. Välillä hänellä oli jonkin verran kuumettakin. Häntä käytettiin lääkärissä ja välillä vaihdettiin eläinlääkäriäkin. Elmeri sai lähetteen Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan. Lopullinen diagnoosi hengitysongelmasta oli, että Elmerillä on nielun halvaus: äänihuulet olivat sen vuoksi miten sattuu, mikä haittasi hengitystä. Elmerin kunto oli myös välillä niin heikko, että pelättiin, että hänet on pakko lopettaa. Päätettiin, että heti kun Elmerin kunto sen kestää, niin hänet pistetään leikkaukseen. Lopetettiin kortisonin annosteleminen, ja kesällä Elmerin nielu leikattiin. Elmeri selvisi leikkauksesta ja hän sai mukaansa hirveän perusteelliset kotihoito-ohjeet. Jouduimme lopettamaan Elmerin kodin ulkopuolella ulkoilemisen vähäksi aikaa kokonaan. Elmeri joutui senioridieetille: se merkitsi sitä, että hän sai syödä vähemmän rasvaista ruokaa ja melko vähärasvaisia makupalojakin vastedes. Uusi ruokavalio on muuttanut Elmerin ruokailukäyttäytymistä sillä lailla, että nykyään hänelle kelpaa mikä tahansa, mitä hänelle eteen kannetaan. Ensialkuun Elmerin ruoka piti myös tarjoilla pehmeänä, jotta nieluparalle ei käy kehnosti. Uusi ruokavalio sai Elmerin jonkin verran laihtumaan - huolimatta vahvasti heikentyneestä ulkoliikunnan tasosta. Vähän myöhemmin aloitettiin taas pikku hiljaa ulkoileminen kodin ulkopuolella, mutta kuntouttaminen tehtiin varovasti - Elmerin kunnon mukaan. Syksyn lähestyessä Elmeri alkoi piristyä yhä enemmän: hän alkoi olla taas kiinnostunut enemmän maailmasta ympärillään, hän alkoi hyppiä sohvillekin. Kerran hän lähti metsässä hänen kanssaan käydessäni jonnekin hirveää vauhtia, jolloin jouduin rynnimään hänen perässään. Haukkuminen häneltä jäi joksikin aikaa kokonaan. Kerran ollessani hänen kanssaan pikkulenkillä Elmeri havaitsi jonkin eläimen. Näin, että selvästi Elmerin teki mieli haukkua, mutta ilmeisesti hän tunsi, että nielu on jotenkin muuttunut sillä lailla, että haukkumisen yrittäminen ei varmaan kannata. Saman vuoden loppupuolella Elmeri alkoi taas haukkua, mutta haukunta oli käheää ja aluksi se oli tuskin kuuluvaa. Aikaa myöten, kun Elmeri oli harjoittanut ääntänsä tarpeeksi, hän onnistui saamaan haukuntansa jonkin verran kuuluvammaksi. Vuonna 2006 huomattiin, että hänellä on alkanut olla karvoitusta aikaisempaa enemmän. Hänellä ovat toisaalta takajalat selvästi heikompia kuin nuorempana.

Vähän uudempaa: Veljeni Sami vaimonsa Aakin kanssa oli hankkinut vuoden 2006 loppupuolella itselleen valkoisen espanjanvesikoiran, jolle antoivat Elmerin edesmenneen äidin mukaan nimeksi Minttu. Itse tapaan kutsua Minttua Lambiksi. Elmeri ja Lambi tutustuivat toisiinsa, ja heistä on tullut oikeasti hyvät ystävät. Vauhdikas pentu antoi vanhukselleni vauhtia, ja Elmeri selvästi piristyi uuden ystävänsä takia. Sami, Aaki ja Lambi asuvat sen verran usean kilometrin takana Elmerin kotoa, etteivät ystävykset tapaa läheskään joka päivä, mutta näkevät toisiaan kuitenkin aina joskus. Sami ja Aaki hankkivat vuosi myöhemmin toisen koiran, italianvesikoiran, jolle antoivat nimeksi Lumi. Vielä nuorempi pikkuveljeni Joonas taas oli tyttöystävänsä Ninnun kanssa hankkinut kleinspitzin (suomeksi "pikku sylki"), jolle antoivat nimeksi Nemo. Vähän myöhemmin he hankkivat toisen kleinspitzin, jolle antoivat nimeksi Oodi. Molemmat ovat urospuolisia.

Elmeri vietiin keväällä 2008 trimmattavaksi. Hänet ajettiin ensimmäisen kerran elämänsä aikana kesäkarvaan: hänestä tuli melkein kalju! Keskikesällä hänet trimmattiin uudestaan. Karvat ehtivät kasvaa takaisin ennen takatalven koittoa. Vuoden 2009 loppukeväällä häntä käytettiin myös trimmaajalla. Lopputulos oli hassumpi kuin edellisillä kerroilla, sillä trimmaajalta puuttui hienosäätö.


Päivitys 15.6.2009. Elmeri kuoli sunnuntaina 14. kesäkuuta 2009 klo 17.30, lähes kuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Elmeri oli muutama päivä aikaisemmin saanut vahvan ripulikohtauksen, joka muuttui sitten oksenteluksi. Hän lopetti syömisen kokonaan. Edes tarjottu maailman paras herkku ei kelvannut hänelle. Lopulta hänen vatsansakin alkoi tuntua turvonnneelta. Vein hänet veljieni Samin ja Joonaksen kanssa Samin autolla kunnalliseen eläinlääkäriin.Jo ennen kuin saimme eläinlääkärin suosituksen, me tulimme jo siihen tulokseen, että Elmerille pitäisi antaa piikki. Ja niin tapahtui.
Elmerin maallinen maja tuhkattiin. Valitsin hänelle punaista savea olevan uurnan. Hautasimme hänet mökille Renkoon lauantaina 4. heinäkuuta.pieni surusolmuke



Kuvagalleriat

Kuvia, joissa Elmeri mukana

Ulkomaankielellä Rest In Peace, Elmeri eli Lepää Rauhassa, Elmeri -kuvagalleria, jossa kyseessä Elmerin hautaus mökille




Alempana sitten pitempi esitys, jossa kerron koirasta, koiraeläimistä ja niiden kehityksestä:



Koirasta ja koiraeläimistä

SISÄLLYSLUETTELO




aluksi

On varmaa, että suhteemme koiraan muistuttaa paljon suhdettamme muihin ihmisiin. On havaittu, että sellaisilla koiranomistajlla, jotka eivät ole kiintyneet lemmikkiinsä, on usein vaikeuksia myös ihmissuhteissaan. Koira on tunne-elämältään hyvin lähellä ihmistä, mikä tekee koirasta lemmikkinä ainutlaatuisen; koira tuntee epäilemättä iloa, surua, pettymystä, vihaa ja muita 'inhimillisiä' tunteita. Kuten ihmissuhteissa, myös ihmisen ja koiran välisessä suhteessa yhdessä vietetty aika lisää kiintymystä.
Koirat voivat olla jopa ihmistä parempia ystäviä. Ne eivät arvioi toista ulkomuodon, rahan tai menestyksen perusteella, ja niin päin pois. Koiranomistaja tuntee tulevansa ehdoitta hyväksytyksi.
Koira on aina vilpitön; se osoittaa sekä ilonsa että pettymyksensä aidosti.
Koiran ainutlaatuisuus seuraeläimenä juontaa sen esi-isiin, jotka olivat erittäin sosiaalisia laumaeläimiä ja etsivät kontaktia muihin lauman jäseniin (tästä edempänä hieman lisää).
Vaikka koirien esi-isät ovat hämärä- ja yöeläimiä, koirat ovat ihmisten tapaan aktiivisia päivällä. Tämänkin puolesta ne sopivat hyvin ihmisen kaveriksi. Koirat eivät kuitenkaan nuku yhtä sikeästi kuin me ja tarvittaessa voivat lähteä mielellään töihin öiseen aikaan.
Yleensä koirat sopeutuvat hyvin ihmislauman jäseneksi ja hyväksyvät ihmisen lauman johtajaksi. Koirien ilmeet, joilla ne ilmaisevat tunteitaan ja halujaan ihmiselle ymmärrettävällä tavalla, ovat tässä suuri apu. Koira myös tuntuu myös vaistoavan erittäin herkästi ihmisen kulloisenkin tunnetilan.

koiraeläimestä koiraksi - koiran esi-isät

Koska koira muistuttaa rakenteeltaan ja käyttäytymiseltäänkin hyvin paljon muita koiraeläimiä, on jouduttu pohtimaan sellaista, onko susi, shakaali tai kenties kettu koiran esi-isä. Tiedetään, että ainakin susi ja shakaali pystyvät hyvin risteytymään koiran kanssa. Kettu taas näyttää usein olevan geneettisesti yhteensopimaton koiran kanssa, ja sitä paitsi useimmat uroskoirat eivät piittaa kiimaisesta kettunartusta.
Nykyään ylivoimaisesti suosituin esi-isäehdokas koiralle on susi. Mm. edellä esiintuotujen seikkojen takia kettu ei sovi kovin hyvin ehdolle, ja shakaalilla taas on imago-ongelma ihmisten mielissä - meillä on siitä mielikuva pelkurimaisena raadonsyöjänä. Susi on saavuttanut tällä vuosisadalla kirjailija Jack Londonin - ja muiden raikkaiden eläinystävien ansiosta - suuren maineen uljaana, rohkeana ja suoraselkäisenä metsästäjänä. Tätä rakastettua teoriaa vastaan puhuu kumma kyllä se, että joillakin susiroduilla silmien pupillit ovat soikeita ja hieman vinoja - tämä muuten tekee suden naamasta hyvin läheltä katsottuna hämmästyttävän ei-koiramaisen. Shakaaleilla silmien pupillit taas ovat pyöreitä, aivan niin kuin kotikoiralla! Hyvä meininki!
Muita syitä miksi kettuja on muutenkin aivan mahdoton pitää koirien yksinomaisina esi-isinä: Kettujen kallonmuoto on hyvin ei-koiramainen, niillä on lyhyet jalat, niiden pupillit ovat viirumaiset, vähän niin kuin kissoilla, ja ketut ovat koiraeläimiksi aika pienikokoisia; Ja ne eivät oikeastaan ole laumaeläimiä, niiden käyttäytyminen on varsin erilaista kuin koirien, ne ovat täysin kaikkiruokaisia ja niiden saalistustavat myös eroavat muiden koiraeläinten saalistustavoista: ne väijyvät hiljaa ja loikkaavat sitten saaliin kimppuun kuin kissa.

mielenkiintoinen venäläinen kettututkimus

Kettua ei kuitenkaan voi täysin jättää laskuista koiran esi-isänä. Kiintoisa raportti venäläisestä kettututkimuksesta nimittäin sisältää suorat viitteet kotikoiraan. Siperialaisen laboratorion biologit yrittivät yhteen aikaan kesyttää hopeaketun tarkoituksenaan tehdä niistä hyviä tarhaturkiseläimiä, koska villi kettu saattaa näykkiä ja olla melko hankala. Vain kaikkein lempeimpien kettujen annettiin lisääntyä, ja jo kahdenkymmenen sukupolven kuluessa tiedemiesten onnistui kehittää säyseitä, kesyjä kettuja.
animoitu ulvova susi Näistä lisääntymiskokeista seurasi kuitenkin monta yllätystä. Kesytetyt tai lauhkeat ketut alkoivat käyttäytyä varsin koiramaisesti. Ne alkoivat pikemminkin etsiytyä ihmisen seuraan kuin juosta karkuun. Ne alkoivat heiluttaa häntää samanlaisissa tilanteissa, jotka saavat koiran heiluttamaan häntäänsä. Niille kehittyi myös taipumus nuolla ihmisten kasvoja ja ne alkoivat äännellä haukahduksin. Ketuissa tapahtui myös merkittäviä ruumiillisia muutoksia. Naaraat alkoivat tulla kiimaan kahdesti vuodessa, joittenkin kettujen korvat muuttuivat riippuviksi, koiramaisemmiksi. Kokeitten suorittajien huonoksi onneksi kettujen turkki alkoi muuttua kirjavammaksi kotikoirien mallin mukaan, mikä alensi nahkojen markkina-arvoa.
Tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että geenit, jotka saivat aikaan sävyisyyden, ovat jollain tavoin yhteydessä tiettyihin muihin geneettisiin taipumuksiin. Tällä voi olla merkitystä myös arvioidessa kotikoiran syntyä. Koe varmentaa sen, että kettu ainakin periaatteessa voisi hyvinkin olla yksi koiran enemmän tai vähemmän tärkeistä esi-isistä. Riippumatta siitä mitkä koiraeläimet todella ovat koiran esi-isiä, voidaan hyvin esittää varovainen oletus, että alku-ihmisen jalostaessa koiraa sen esi-isistä koiran monet ominaisuudet, joita ei ole muilla koiraeläimillä, voivat olla peräisin samanlaisesta yrityksestä tehdä koira leppoisammaksi eläimeksi.

syyt koiran ottamiselle ihmissuvun seuraksi

Alkuihmiselle on ollut tärkeää, että hänen koiransa ei kyseenalaista hänen johtajuuttaan perheessä eikä rupea selvittelemään lauman sisäistä arvojärjestystä perheen pienimpien ihmisjäsenten kanssa. Tästä hänen intressistään sitten johtunee myös se, että koira voi aikuisiälläänkin olla hyvin leikkisä. Muilla koiraeläimillä käyttäytymisessä pentuajan ja aikuisuuden rajalinja on hyvin selvä. Koiran taipumus haukkumiseen voi myös olla hyvin suuressa määrin seurausta tästä jalostuspyrkimyksestä, mutta se saattaa tietysti osittain olla myös seurausta halusta jalostaa koirasta hyvä vahti.
Tärkein syy koiran syntyyn on varmastikin ollut siinä, että koiran esi-isät ovat toimineet loistavasti puhtaanapitolaitoksena. Ne ovat puhdistaneet ihmisten asuinpaikan jätteistä, jotka muuten olisivat voineet olla vakava terveysongelma. Tämä yhdessä sen kanssa, että koirien esi-isät ovat olleet myös hyviä vaarasta varoittajia, on koettu sen verran suureksi hyödyksi, että koiria on katsottu voitavan hyvin sietää ihmisten läheisyydessä. Tällaisia nk. paariakoiria on ollut ihmisen seurana hyvin pitkään. Nyky-Intiassakin niillä on vielä valtava merkitys. Ja jalostaminen alkoi. Ihminen huomasi sitten aikaa myöten, että koirasta voi olla paljon muutakin hyötyä: se voi toimia ihmisen suojelijana, paimentaa karjaa ja suojella sitä petoeläimiltä, se voi olla metsästyksessä apuna, se voi kantaa pieniä kantamuksia jne.
Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten sakaalia (kultasakaali) pidettiin koiran yhtenä varsin mahdollisena tärkeänä esi-isänä. Miksikö? Siksi, että shakaali on ruumiinrakenteeltaan ja oikeastaan elintavoiltaankin enemmän koiraa muistuttava kuin susi ja koska shakaalien silmien pupillit ovat pyöreitä. Ja koska ketusta ei tiettyjen edellä esiintuotujen seikkojen vuoksi taida olla tärkeimmäksi esi-isäehdokkaaksi. Koska kotikoiraroduista ei tavata ollenkaan susimaista pupillien soikio(- tai viiru)maista muotoa, oli varsin järkevää olettaa, ettei shakaalille ole parempia ehdokkaita etsittäessä koiralle tärkeintä esi-isää. Toki voitiin väittää, että jos ihmiset ovat inhonneet suden (tai ketun) pupillien muotoa koirissaan, niin tämä on otettu huomioon jalostuksessa ja kaikki vähäisetkin/selkeät todisteet susien (tai kettujen) osuudesta koirien syntyyn olisivat niin muodoin kadonneet.

suden merkitys

Nykyisin kuitenkin tiedetään, että koira polveutuu hyvin suuressa määrin sudesta. Koiran ja suden kromosomistot ovat identtiset, ja koira ja susi risteytyvät keskenään saaden lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Uudet DNA-tutkimukset ovat paljastaneet, että koira ei ole muuta kuin 'kotisusi', sillä koiran ja suden perintöaines on erittäin samankaltaista. Kun tutkittiin useiden suden alalajien, eri koirarotujen ja muutamien muiden koiraeläinten mitokondrioiden DNA:ta, havaittiin, että susia ja koiria ei voinut erottaa toisistaan, mutta ne erosivat jonkin verran muista koiraeläimistä kuten kojootista ja hyeenakoirasta. Mitokondrioiden DNA periytyy aina emältä, ja juuri siinä muutokset näkyvät ensimmäiseksi uusien lajien syntyessä. Toisin sanoen, jos mitokondrioiden DNA:ssa ei ole eroja, kyseiset kehityslinjat ovat erittäin lähellä toisiaan. Koska tietokone 'niputti' suden eri alalajit ja eri koirarodut sekaisin samaan ryhmään, susi kävisi tämän analyysin perusteella yhdestä koirarodusta tai koirat suden alalajista. Joidenkin koirarotujen sisällä (dobermanni, puudeli) on jopa enemmän muuntelua kuin suden ja koiran välillä. Koirien ja susien DNA:t eroavat vähemmän toisistaan kuin eri ihmisrodut toisistaan! 2000-luvulla tosin on jo löydetty eroavaisuuksia koiran ja suden perimästä, mutta kuten yllä on todettu, ne ovat äärimmäisen pieniä.
Domestikaatio tapahtui luultavasti vain kahdesti: arktiset pystykorvat polveutuvat pohjoisilla alueilla eläneistä susista ja muut rodut Lähi-Idässä tai Intiassa eläneistä susista. Kolme neljäsosaa kaikista koirista polveutuu siis vain yhdestä kantamuodosta. Yksi mahdollisuus koiriemme 'etelän linjan' esi-isäksi on Lähi-Idässä elänyt pienikokoinen susi Canis lupus arabs, toinen ehdokas on niin ikään pienikokoinen intiansusi Canis lupus pallipes, jota mm. Australian villikoira, dingo, hyvin paljon muistuttaa. Dingo saattaakin itse asiassa olla koirien intiansudesta kehittynyt alkukoira, koirien esi-isä, josta myöhemmin jalostuivat (jalostettiin) kesykoirat. Nykyisinkin luonnossa elävät villiintyneet koirat alkavat muutaman sukupolven jälkeen muistuttaa dingoja. Selvimmin tämä tulee ilmi niiden kellertävässä värissä. Joillakin alueilla koirat ovat tietysti risteytyneet sakaalien kanssa, jotka näin ovat antaneet (pienen) lisänsä koiran geeniperintöön. Voidaan myös olettaa, että joissakin erittäin harvinaisissa tapauksissa koirasuku on onnistunut saamaan geeniainesta myös joistakin ketturoduista, sillä mikään ei estä tätä olettamasta.

vain muutamat koirat lienevät vaaraksi ihmiselle

Koirat ovat petoeläimiä, ja niillä on perimässään vielä erittäin paljon sutta. Sudet voivat purra lajitovereitaan taistellessaan laumassa arvojärjestyksestä, puolustaessaan reviiriään, laumaansa tai itseään tai tapellessaan saaliista. Susi pelkää kuitenkin luontaisesti ihmistä ja lähes aina pakenee ihmisen tieltä. Se ei pidä ihmistä lajitoverinaan eikä myöskään saaliseläimenään, eikä sen vuoksi hyökkää ihmisen kimppuun. Koira sen sijaan on menettänyt pelkonsa ihmistä kohtaan ihmiseen leimautumisensa myötä ja pitää ihmistä aika lailla vain toisena koirana (vaikkakin kenties erikoisenoloisena). Kun koira puree ihmistä, syyt ovat säännönmukaisesti samat kuin sen purressa lajitovereitaan.
Vaarallisimpia ihmisen kannalta ovat kuitenkin koirien ja susien risteytymät, koirasudet jotka eivät pelkää ihmistä kuten villieläimet mutta eivät myöskään ole kesyjä kuten aidot koirat. Pohjois-Amerikassa tämä on jo nähty, missä koirasusia on viimeksi kuluneina vuosina otettu yhä useammin lemmikeiksi; määräänsä nähden ne aiheuttavat huomattavan paljon vaaratilanteita ja ovat tappaneet useita ihmisiä. Ihmisten viehtymys koirasusiin, joissa elää vain vaillinaisena tuhansien ja tuhansien vuosien jalostuksen tulokset, lienee erikoisuuden tavoittelua eikä sitä voi perustella oikein järkisyillä, vaan pelkästään järjettömillä syillä.
Yleensä siis kotikoirien käyttäytyminen on varsin ennakoitavaa: vaaratilanteita syntyy harvoin ja lähes yksinomaan vain silloin, kun ihminen (omistaja tai koiran perheen ulkopuolinen) hölmöilee koirien suhteen. Ihan kaikkia koirien ihmisiin kohdistamia väkivallantekoja ei voi kuitenkaan selittää tältä pohjalta. Joidenkin koirien yliagressiivinen käyttäytyminen voinee varsin suuressa määrin johtua jalostuksesta. On koirarotuja, joiden jalostuksessa ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota agressiivisuuden pitämiseen kurissa. Täytyy muistaa, että koiran luonnettahan pitää jatkuvasti jalostaa, jotta koirat pysyvät mahdollisimman vaarattomina ihmisille. Koiria on jalostettu vartiokoiriksi ja aikaisemmin myös taisteluita varten, ja myös koiran koirarodun ulkomuodon jalostukseen keskittyminen voi johtaa ongelmiin koiran käyttäytymisen kanssa. Myös liiallinen sukusiitos, jota jotkut kasvattajat ovat harrastaneet, voi aiheuttaa luonnevikoja.
Ihmisen kannalta vaarallisimpia koirarotuja (paljon vaarallisia puremia) ovat sikäli kuin olen oikein käsittänyt pitbullterrierit, saksanpaimenkoirat, dobermannit ja rottweilerit. Myös kiinanpystykorvat, siperianhuskyt ja malamuutit voivat olla tältä kannalta katsoen ikäviä. Ja tietysti voimme mainita tässä yhteydessä myös koirien ja susien risteytymät.

koiran kehitys koiraksi lyhyesti

Koiraeläinten heimoon kuuluu eläintieteilijöiden mukaan noin 35 lajia, jotka asuttavat miltei jokaista Maapallon kolkkaa. Ne ovat sopeutuneet yhtä hyvin kuumien aavikoiden kuin arktisen tundrankin elämään ja niitä tavataan sekä syrjäisillä erämaa-alueilla että kaupungeissa. Koiraeläimet ovat erittäin sopeutuvaisia ja ovat siksi kyenneet valloittamaan hyvin monenlaisia elinympäristöjä. Vain Etelämantereelta ja joiltakin Tyynenmeren saarilta koiraeläimet puuttuvat. Ihmisen mukana koirat ovat purjehtineet sellaisillekin alueille, minne eivät omin avuin olisi päässeet, kuten Australiaan, Uuteen Seelantiin ja Madagaskariin.

näin se alkoi

Koiraeläinten, kissaeläinten ja karhujen yhteinen esi-isä eli Pohjois-Amerikassa joskus noin 40 miljoonaa vuotta sitten. Paleontologit käyttävät siitä nimitystä Miacis. Miacis oli näköjään pienehkö noin minkin kokoinen eläin. Sillä oli lyhyet raajat, pitkä häntä, pitkä ruumis ja pystykorvat. Se saalisti puissa ja myös asui siellä.
35 miljoonaa vuotta sitten elänyt Hesperocyon-alkukoira liikkui jo maassa, vaikka saattoi taiteilla vielä puissakin. Se oli hoikkaruumiinen ja pikähäntäinen eläin, joka lymyili aluskasvillisuuden seassa ja herkutteli hyönteisillä, munilla, pikkunisäkkäillä ja hedelmillä. Se oli siis kaikkiruokainen ja hyvin sopeutuvainen kuten monet nykyäänkin elävät koiraeläimet. Se muistutti elintavoiltaan ennen muuta amerikkalaista harmaakettua, joka on koiraeläimistä alkukantaisin. Juuri tämänkaltaisesta sopeutuvaisesta, kaikkiruokaisesta eläimestä koirien lajiutuminen ja sopeutuminen monenlaisiin olosuhteisiin saattoi alkaa.
Meillä ihmisillä ja koirilla on siis se yhteistä, että molempien kehitys alkoi puissa, mutta koiran esi-isät laskeutuivat sieltä maahan paljon ihmisen esi-isiä aikaisemmin. Ihmisen kehityslinjahan erosi simpansseihin johtaneesta kehityslinjasta vasta 5-7 miljoonaa vuotta sitten, ja vielä senkin jälkeen esi-isämme viettivät paljon aikaa puissa.
Koiraeläimet alkoivat jo varhain kehittyä kestäviksi juoksijoiksi, mikä merkitsi väistämättä sitä, että niiden kiipeilykyky vastaavasti heikkeni. Esimerkiksi niiden kyynär- ja värttinäluu ovat lukkiutuneet yhteen niin, että kyynärvarren kiertoliike on mahdoton. Ainoastaan amerikkalaisella harmaaketulla kyynärvarren kiertoliike on mahdollinen; harmaakettu onkin ainoa koiraeläin, joka kiipeilee puissa. Koiraeläimille kehittyi myös niille tyypillinen hampaisto, jossa raateluhampaiden takana on vielä muita poskihampaita. Tämä mahdollistaa monipuolisen ravinnon käytön.
Jo Hesperocyon eleli ehkä pareittain, mikä on yksi koiraeläimille tyypillisimmistä piirteistä, mutta poikkeuksellinen muilla nisäkkäillä; vain noin kolme prosenttia nisäkkäistä on yksiavioisia. Pariskunta kykeni yksinäistä eläintä paremmin havaitsemaan mahdolliset viholliset ja puolustamaan elinpiiriä ja pentuja.
Vähitellen koiraeläinten heimo monimuotoistui Pohjois-Amerikassa, jossa koiraeläinten kehityksen alkuaikoina oli trooppiset olosuhteet. Cynodesmus, jonka fossiileja on löydetty Nebraskasta, muistutti jo rakenteeltaan enemmän nykyisiä koiraeläimiä. Lähinnä se toi mieleen kojootin. Sillä oli kuitenkin, yllätys yllätys, myös kissamaisia piirteitä kuten sisäänvedettävät kynnet ja sen saalistus perustui yllätyshyökkäykseen.
Noin 20 miljoonaa vuotta sitten syntyi nykyisiä hyeenoita ja sakaaleita muistuttavia koiraeläimiä. Jälkimmäiset, joihin kuului muun muassa Epicyon, olivat suuria petoja, jotka saalistivat ilmeisesti laumoissa ja elivät muutenkin nykyisten susien tapaan.
Noin 5-7 miljoonaa vuotta sitten - samoihin aikoihin kuin ihmisien esi-isien kehityslinja erkani simpansseihin vievästä kehityslinjasta - vaelsi koiraeläimiä Pohjois-Amerikasta Aasiaan ja lopulta Eurooppaan Beringian kautta. Samoihin aikoihin eli muun muassa nykykoirien esi-isä, Canis Davisii -koira, josta kehitys kulki sitten kahteen suuntaan: Toinen johti kettumaisiin koiraeläimiin, toinen susimaisiin, laumoissa saalistaviin koiraeläimiin. Kolmen alkukantaisimman koiraeläimen, aasialaisen supikoiran, amerikkalaisen harmaaketun ja afrikkalaisen korvakoiran, kehityslinjat erkanivat myös noihin aikoihin muihin koiraeläimiin johtaneista kehityslinjoista.
Koiraeläinten saapuessa Euraasiaan niiden pahimmat kilpailijat, creodontit ja monet hyeenat, olivat kuolemassa sieltä sukupuuttoon ennen muuta ilmaston muutoksen takia. Hyeenat olivat aikaisemmin hyvin monimuotoinen petoeläinryhmä, joka asutti useita koirien sittemmin valtaamia ekologisia lokeroita. Koiraeläinten levittäytyessä Euraasiaan hyeenat olivat siis sieltä pääosin hävinneet, mikä antoi koirille hyvän mahdollisuuden uuden elinalueen valtaamiseen.
Korvakoiran esi-isät erkaantuivat ensimmäisinä muista susimaisista koiraeläimistä, kun taas kapinketun (kaamaketun) esi-isät lähtivät ensimmäisinä kehittymään omaan suuntaansa kettumaisten koiraeläinten joukossa. Varsinaiset ketut kehittyivät Euraasiassa, mutta esimerkiksi kissakettu muutti takaisin Amarikkaan reilut puoli miljoonaa vuotta sitten. Naali kehittyi sittemmin kissaketusta jääkauden kylmien olosuhteiden ansiosta 250 000 vuotta sitten.
Harmaaketusta tuli amerikkalaisten metsien asukki, ja se säilytti kykynsä kiipeillä puissa. Muutamat harmaaketut kulkeutuivat Kalifornian edustan saariin, missä kehttyi harmaaketun minimuoto, saariharmaakettu.
Canis-suvun varhaisimpia edustajia oli myös Canis arnensis, josta kehittyivät kojootit, kulta- ja juovasakaalit ja sudet. Kojoottien esi-isät siirtyivät takaisin Pohjois-Amerikkaan kaksi miljoonaa vuotta sitten. Osa susista palasi Pohjois-Amerikkaan noin 700 000 vuotta sitten.
Ilmaston muutos, joka alkoi 5-6 miljoonaa vuotta sitten, vaikutti myös koiraeläinten kehitykseen. Ilmasto kuivui ja monin paikoin metsät muuttuivat pensaikoksi ja savanniksi. Savannien suuret ruohonsyöjät kehittyivät ja niiden myötä syntyivät niitä saalistavat suuret petoeläimet. Koiraeläimet kehittyivät kestäviksi ja nopeiksi juoksijoiksi. Koska ne kuitenkin olivat kooltaan melko pieniä ja sirorakenteisia, niiden oli yhdistettävä voimansa ja saalistettava laumoissa itseään suurempia saaliseläimiä. Koirathan eivät kykene yhdellä puraisulla tappamaan saalistaan kuten voimakkaat isot kissat, vaan suurikokoisen saaliin tappamiseen tarvitaan monta puraisua eli lauma. Näin susimaiset koiraeläimet kehittyivät yhä sosiaalisemmiksi, ja muutamille niistä laumassa elämisestä tuli elinehto.
Ja ilmaston kuivuminen vaikutti ihmisenkin evoluutioon. Samoilla Itä-Afrikan savanneilla, missä petoeläimet alkoivat saalistaa laumoissa, ihmisen esi-isät liikuskelivat yhä enemmän maassa metsien harvennuttua. Ihmisen esi-isät hyödynsivät haaskoja koiraeläinten tapaan. Sitten aikaa myöten myös ihmiset lyöttäytyivät yhteen metsästääkseen ryhmissä suuria ruohonsyöjiä. Ihmisen esi-isien ja suurten koiraeläinten elintavoissa oli siis monia samoja piirteitä, ja ihmisen ja koirien kehityshistoriassa onkin paljon yhteistä, mm. sosiaalinen käyttäytyminenkin muuttui varsin samankaltaiseksi. Molempien laumoissa oli arvojärjestys, ja koko suku osallistui jälkeläisten hoitoon. Saalistustavoista tuli samankaltaisia, ja ruumiin kieli muistutti toisiaan, niin että susi ja ihminen voivat ymmärtää toisiaan. Tämä osaltaan johti siihen, että muutamia aikakausia myöhemmin nykyihmisen synnyttyä juuri sudesta tuli ihmisen rakkaimman kotieläimen - koiran - esi-isä. Hyvä meininki!

koiran kielestä

Koiran kyky sekä ymmärtää että tuottaa sitä, mitä kieleksi voidaan kutsua, on ihan mahtava, jos vertaa sitä monen muun nisäkkään vastaavaan kykyyn (puhumattakaan alemmista elämänmuodoista!). Koira parhaimmillaan pystyy reagoimaan oikein sataan sanalliseen käskyyn ja aimo joukkoon ei-sanallisia, ruumiinkielellisiä käskyjä. Sanoin: parhaimmillaan, sillä koiran kielellinen kyvykkyys riippuu tietysti paljon koiran saamasta koulutuksesta, yksilökohtaisesta älykkyydestä ja iästä (jonkin erityisen tyhmän rodun edustaja voi kyetä reagoimaan vain neljään käskyyn). Käskyjen lisäksi koira voi myös ymmärtää suuren määrän muita sanoja ja ilmaisuja.
Koiralla itsellään on myös oma kieli, joka koostuu erilaisista äännähtelyistä, ruumiinkielestä ja hajutuotoksista. Toinen koira on yleensä paljon ihmistä pystyvämpi toisen koiran mielentilan, aikomusten ja halujen lukijana - ihmisen voi olla joskus hyvin vaikea ymmärtää oikein koiran hienovaraista (siis ihmisen havaintokyvyn kannalta liian hienovaraista) viestintää. Koira ihmistä lukiessaan taas kiinnittää muun ohella kamalan paljon huomiota ihmisen ruumiinkieleen, ei-sanalliseen viestitsemiseen. Tässä lukemisessa koira on hyvin taitava. Sitävastoin koiran kyvyssä ymmärtää sanallista viestintää on vahvoja puutteita: Koira ei paljoakaan ymmärrä ihmisten puhutun kielen kieliopillisista merkityksistä ja ilmaisujen rakenteista. On arvioitu, että kaukaisen "serkkumme" simpanssin kielellinen lahjakkuus voi parhaimmillaan olla 2,5-vuotiaan ihmislapsen tasoa. Koiran lahjakkuus ihmiskielen ymmärtämisessä jäänee parhaimmillaankin vähän alle 2-vuotiaan ihmisen tasolle.
Koiran viestinnässä toisille koirille hajuaistilla on supermassiivinen merkitys. Kaikki koiraeläimet merkitsevät reviirinsä rajat virtsallaan ja siihen sekoittuvalla anaalirauhasten eritteellä. Uroksilla tähän merkitsemiseen kuuluu yleensä jalan nosto, jotta virtsa osuu kookkaisiin kohteisiin (puihin, kiviin, pensaisiin), jolloin haju on toisten koirien nenän korkeudella. Jotkut asiantuntijat uskovat, että koiraeläinperheen jäsenet voivat kerätä näistä hajumerkeistä monenlaisia tietoja. Hajun arvellaan paljastavan, kuka on virtsaaja, mikä on sen sukupuoli, ikä ja terveys ja mitä se on syönyt. Tietyt virtsaan liuenneet hormonit saattavat myös tiedottaa toisille virtsaajan henkisen tilan merkitsemisen aikana: oliko se vihainen, peloissaan tai tyytyväinen tai harrastanut äsken jopa seksiä. Urokset varsinkin pyrkivät virtsaamaan muiden koirien hajumerkintöjen päälle.
Hajumerkintöjä koirat tekevät myös kuopimalla maata varsinkin ulostettuaan juuri. Koiran polkuanturoista erittyy tällöin hikimäistä eritettä, mutta tällä ei ole niin suurta informatiivista merkitystä kuin ruikkauksella. Myös koiran ulosteeseen jää käsittääkseni jonkinlainen jättäjänsä henkilökohtaisia tietoja sisältävä "leima".
Koiran hajuaisti onkin järjettömän hyvä. Vaatimaton ja hieman epäpätevä arvioni on, että se on vähintään 10 000 kertaa parempi kuin ihmisen.

koiran muista aisteista pikkaisen

Koiran kuulo lienee selvästi parempi kuin ihmisen, mutta näkökyky taas ei ole niin täydellinen: Koirilla on vain kahta eri tyyppistä tappisolua, minkä takia ne ovat luonnostaan punavihervärisokeita. Toisaalta niillä on silmissä huomattavasti enemmän sauvasoluja kuin ihmisillä, joten niiden hämäränäkö on parempi kuin ihmisellä. Koira pystyy havaitsemaan silmillään liikkumattoman kohteen vain huonosti, mutta liikkuvat kohteet koira kuitenkin havaitsee selvästi ihmistä paremmin. Koiran pimeänäkökyky on myös melko kehittynyt.


koiran ja suden eroavaisuudet pähkinänkuoressa:

  • koira on susi, joka on jäänyt henkisesti hyvin suuressa määrin pentumaiselle asteelle:
    • koirat eivät yleensä ole niin kovia kuin sudet arvovaltataisteluihin (johtajuus). Tästä syystä koirat voivat sopia olemaan hyvin myös lapsiperheissä (eivät luultavasti taistele lasten kanssa arvoasemasta). Tämä koiran ihmisen kannalta leppoisa ominaisuus näkyy hyvin myös siinä, että eri perheisiin (laumoihin) kuuluvat aikuiset samaa sukupuolta olevat koirat voivat joissain tapauksissa hyvin kohdata toisensa ilman että syntyy mitään kähinää. Sama ei ole mahdollista susille.
    • koirat haukkuvat aikuisinakin - aikuiset sudet taas eivät juurikaan hauku
    • koirat saattavat olla aikuisinakin hyvin leikkisiä - sudella leikkisyys kuuluu hyvin suuressa määrin vain pentuikään
  • susi on hieman älykkäämpi kuin koira. Koira on selvinnyt ihmisen seurassa vähemmälläkin älykkyydellä.
  • koiran ruoansulatuselimistö on enemmän kuin suden mukautunut syömään myös kasvisravintoa
  • koirat aikuistuvat ja tulevat sukukypsiksi aikaisemmin kuin sudet
  • koiranartut tulevat kiimaan kaksi kertaa vuodessa, susilla tämä tapahtuu vain kerran vuodessa
  • sudella on suuremmat kulmahampaat kuin koiralla
  • uudet asiat pelottavat koiria, mutta susia ne pelottavat vielä enemmän. Ihminen on pyrkinut jalostamaan koirasta pois pahinta uusien asioiden pelkoa.
ja vielä jotain
  • vaikka koiralla ja sudella elekieli on hyvin yhdenmukaista, ovat hännänliikkeet niillä kuitenkin hieman erilaisia
  • koiralla ja sudella on päänmuoto hieman erilainen. Näin on selvästi vaikka puhuisimmekin vain eniten alkukoiraa muistuttavista roduista.




Tämä sivu on yksi vanhimmista nettisivujeni sivuista. Tämä oli olemassa jo 1990-luvun melkein lopulla. Luultavasti tämä vaatisi jonkinlaista päivitystä.
sähköpostiosoitteeni:
© Tom Kärnä