Etusivulle

Spartacus ja kolmas orjasota roomalaisia vastaan

Tämä kirjoitukseni ei mitä luultavimmin sisällä viimeisintä ja parasta tietoa aiheesta, mutta sillä pääsee ainakin alkuun.


Gladiaattoritaistelut olivat muinaisessa Rooman valtakunnassa julma näytäntö, jossa aseiden käyttöön koulutetut gladiaattorit esiintyivät taistellen toisiaan vastaan kansan huviksi. Yhteiskunnan talous perustui pitkälle orjien hyväksikäyttöön, ja useimmat gladiaattorit olivatkin orjia, ja näistä useat olivat sotavankeja, vaikka joukossa oli myös joitakin henkilökohtaisesti vapaita yksilöitä, jotka taistelivat rahan ja kunnian vuoksi.

Yksittäiset gladiaattorit saattoivat nauttia suurta ihailua roomalaisessa yhteiskunnassa. Moni roomalainen nainen tunsi palavaa halua gladiaattoreihin. Toisaalta toisessa vaakakupissa oli aina kuoleman tai vakavan loukkaantumisen vaara.

Joskus hyvän taistelu-uran saanut gladiaattori saattoi päästä vapaaksi. Hän sai silloin vapaaksipäästämisensä merkiksi puisen miekan, johon oli kirjoitettu hänen saavutuksensa.

Gladiaattoreita nimitettiin ohransyöjiksi (hordearii), koska ohra oli varsin tärkeä osa heidän tarkoin säännösteltyä ruokavaliotaan. Gladiaattorit eivät ulkonäöltään olleet mitään adoniksia erinomaisesta lihaskunnostaan huolimatta, sillä ohransyömisen tarkoitus oli lisätä rasvaa heidän ruumiiseensa. Läski jossain määrin nimittäin suojasi tärkeitä elimiä aseiden iskuilta ja pistoilta.

Etruskit olivat kansa, joka tapasi uhrata sotavankeja kaatuneitten sotureittensa varjoille. Roomalaisen gladiaattoritaisteluitten instituution voi katsoa saaneen alkunsa etruskien tapoihin tutustumisen vaikutuksesta. Monet roomalaisetkin olivat päättäneet päivänsä etruskien rituaalisissa tappojuhlissa.

Etruskin kieli ei ole todennäköisesti mitään sukua roomalaisten puhumalle latinalle. Kieli kuoli 1. vuosisadalla eKr.

Vuonna 264 eKr., jona Rooman ensimmäinen sota Karthagoa vastaan syttyi, pidettiin ensimmäinen gladiaattoritaistelu. Se tapahtui hautajaisten yhteydessä. Siihen osallistui kolme samanaikaisesti taistelevaa gladiaattoriparia.

Aikaa myöten gladiaattorinäytännöt laajenivat käsittämään suurempia määriä gladiaattoreita, ja ne alkoivat toimia myöskin yhä enemmän viihteenä.

Rooman tasavallan aikana korkeimpina virkamiehinä toimivat kaksi konsulia, jotka valittiin aina vuodeksi kerran. Vuonna 105 eKr. ensimmäisen kerran vuoden kaksi konsulia järjestivät virallisen gladiaattorinäytännön. Toinen heistä, Publius Rutilius Rufus, myöskin aloitti käytännön, jossa gladiaattoreiden kouluttajia palkattiin kouluttamaan uusia legioonien alokkaita.

Gladiaattorit puettiin erikoisiin eksoottisennäköisiin univormuihin ja varusteisiin. Niiden tarkoitus ei ollut olla parhaita mahdollisia taistelijan itsensä selviämisen kannalta, vaan niiden ulkonäkö ja käyttökelpoisuus oli tarkoin mietitty toimimaan viihteen kannalta oikein.

Univormut ja varusteet olivat joissakin tapauksissa samanlaisia tai samantapaisia, joita olivat käyttäneet roomalaisten sodissaan kohtaamat viholliset.

Vasta Rooman tasavallan jälkeen tulleen Augustuksen valtakauden aikana (27 eKr.–14 jKr.) gladiaattori-instituutio saavutti lopullisen kehitysvaiheensa eri erottuvine gladiaattorityyppeineen.

Spartacus oli traakialainen vapaasyntyinen mies, joka mahdollisesti toimi Rooman legioonien ei-kansalaisten muodostamissa auxiliares-joukoissa (auxiliares=apujoukot) sotilaana. Hän mahdollisesti syyllistyi johonkin isompaan rikkeeseen, joka saattoi olla sotilaskarkuruus. Jos näin ei olisikaan, niin hänellä oli joka tapauksessa takanaan jonkin verran sotilaallista koulutusta. Hän saattoi olla myös sotavanki. Hän saattoi olla Rooman legioonissa palvellut mies, joka oli vaihtanut puolta Rooman ruvetessa olemaan uhka vapaille traakialaisille heimoille, kun Pontoksen kuningas Mithridates VI oli ruvennut olemaan kovin ikävä Rooman kannalta.

Spartacuksen nimi saattaa viitata siihen, että hän olisi Bosporoksen valtakunnan Spartokoksen (Tai Spartakoksen) perustaman dynastian kuninkaiden jälkeläinen.

Spartacus joutui joka tapauksessa orjaksi, ja hän päätyi Capuaan gladiaattorikouluun. Capua sijaitsee noin 150 kilometrin päässä Roomasta eteläkaakkoon, ja oli itse asiassa Etelä-Italian helmi, hajuvesistään ja gladiaattoreistaan tunnettu metropoli.

Gladiaattorikoulun omisti Gnaeus Cornelius Lentulus Batiatus. Hän oli ammatiltaan lanista. Jos ketään kiinnostaa, niin Cambridgen ja Harvardin latinan professorina tunnettu Shackleton Bailey on arvellut, että antiikin historioitsijoiden mainitsema nimi Cornelius Lentulus Vatia olisi ollut Cornelius Lentulus -sukuun adoptoitu mies, joka on syntyään ollut Servilius-suvun haaraan Vatia kuuluva Servilius Vatia. Toinen vaihtoehto on, että hän olisi ollut Corneliuksen suvun Lentulus-haaraan kuulunut mies, joka olisi adoptoitu Servilius Vatian sukuhaaraan.

Tiedämme Spartacuksesta valitettavan vähän. Emme tiedä mitään hänen persoonallisuudestaan, hänen vioistaan tai heikkouksistaan. Filosofi ja elämäkertakirjailija Plutarkhos (45-125 jKr.) kertoo hänen luonteenlaatunsa olleen jalo, mutta toisaalta kirjoittaja ei pitänyt Marcus Crassuksesta, joka Spartacuksen lopulta voitti. Hänestä kertovat lähteet eivät muutenkaan ole ihan yhtäpitäviä. Varro, oppinut joka oli toiminut Gnaeus Pompeiuksen legioonissa legaattina, kertoo Spartacuksen olleen syytön joutuessaan tuomituksi gladiaattorikouluun.

Spartacus oli muuten gladiaattorina murmillo, eli hän kantoi pitkulaista kilpeä ja käytti roomalaista suoraa, suhteellisen lyhyttä leveäteräistä miekkaa, gladiusta. Jos miekka oli samanlainen kuin legioonissa tähän aikaan käytetty, sen suipponeva kärkiosa oli melko pitkä ja terä oli keskiosaltaan kavennettu. Terä oli taottu pehmeästä raudasta, joka sementoitiin pinnastaan hiilipölyllä ahjossa (tästä käytetään nimitystä hiilletyskarkaisu). Näin tehtiin, koska rautaa ei saanut muuten teroitettua. Toisin kuin myöhemmissä länsimaisissa miekoissa, gladiuksessa ei ollut väistiä. Miekka oli tarkoitettu ennen kaikkea pistoaseeksi, mutta sillä saattoi hyvin viiltääkin, jos terän pituus joskus riitti siihen.

107 eKr. Gaius Marius oli saattanut voimaan joukon uudistuksia Rooman legioonissa. Aiemmasta manipulijärjestelmästä luovuttiin ja siirryttiin kohorteista koostuviin jalkaväkilegiooniin, joiden sotilailla oli yhtenäinen varustus. Kohortit olivat vastaus keltti- ja germaaniheimojen käyttämään hurjahkoon hyökkäystaktiikkaan, jolle manipuleista ei aina ollut tarpeeksi vastusta. Seuraavien vuosikymmenien aikana kaikki roomalaiset jalkaväkisotilaat tulivat olemaan raskasta jalkaväkeä, joitten varustukseen kuului rengashaarniska (lorica hamata), kypärä, suurikokoinen kilpi (scutum), miekka (gladius), kaksi heittokeihästä, joista toinen saattoi olla kevyempi (heittokeihäs oli nimeltään pilum, ja se meni heitettäessä rikki niin ettei sitä voinut vihollinen viskata takaisin) ja tikari (pugio). Marius myös salli omistamattomien (proletarii) ottamisen legiooniin, ja näille valtio jatkossa järjesti aseet ja varusteet. Näin hän oli asettanut perustan legioonien ammattimaistumiselle. Ennen pitkää legiooniin ei enää kuuluisi maanviljelijöitä, joiden olisi pitänyt välillä päästä hoitamaan tiluksiaan. Ja uudistukset myös lisäsivät legiooniin saatavien sotilaitten lukumäärää. Muutos pysyväksi ammattiarmeijaksi tapahtui noin sadan vuoden aikana, ja tämä avasi myös tien sotilaitten mielivallalle valtakunnan asioissa.

Roomalaisten kannalta vaarallisin heidän kohtaamistaan orjakapinoista oli Kolmas orjasota. Sen aloitti keväällä vuonna 73 eKr. gladiaattori Spartacus, joka oli suuttunut Capuan gladiaattorikoulun gladiaattoreiden huonosta kohtelusta. Hän ja hänen 200 toveriaan, jotka olivat lähinnä traakialaisia ja galleja, käyttivät hyödykseen keittiöstä ottamiaan välineitä ja taistelivat niiden avulla tiensä vapauteen. Kapinan muita johtajia olivat gallit Crixus ja Oenomaus. Myöhemmin kapinan aikana johtajiksi nousivat myöskin gallit Gannicus ja Castus.

Spartacus ja hänen toverinsa törmäsivät pian vankkurikuljetukseen, jossa oli gladiaattoreille tarkoitettuja aseita ja haarniskoja. He ottivat ne haltuunsa.

He löivät pienen heitä vastaan lähetetyn joukon. Sitten he ryöstelivät Capuaa ympäröivää aluetta, ja lopulta he asettuivat paremmin puolustettaviin asemiin etelämmäs Vesuvius-vuorelle. Vain alle puolet kapinaan osallistuneista oli päässyt vuorelle asti. Heihin kuitenkin liittyi monta muuta karannutta orjaa.

Ei ole sanottua, että Spartacus olisi ollut joukon ylin johtaja, mutta voidaan sanoa, että hän oli siinä ensimmäinen vertaistensa joukossa. Hän oli joukon kipinä ja aivot, hän organisoi, varusti sen, koulutti ja ravitsi sen. Hän hoiti työn aloittamalla tyhjästä ilman toimivaa organisaatiota takanaan ja koulutettuja sotilaita alaisinaan. Kapina antoi miehelle loistavan mahdollisuuden toteuttaa luontaisia johtajankykyjään.

Orjakapina tapahtui Rooman kannalta hankalaan aikaan, kun sen legioonat olivat paraikaa taistelemassa sotilaskapinaa vastaan Hispaniassa lännessä ja idässä kuningas Mithridatesta vastaan. Rooma piti sitä kuitenkin aluksi enemmän poliisiasiana kuin sotana. Kesän tultua se lähetti kansalaismiliisin joukon legaatti ja sotilaspreetori Gaius Claudius Glaberin johdolla orjakapinaa kukistamaan.

Gaius Claudius Glaber oli roomalaista plebeijisukua, ja hän oli luultavasti kaukaista sukua Claudiusten patriisisuvulle.

Glaberin joukot saartoivat orjakapinalliset vuorelle toiveenaan, että nälkä pakottaisi nämä antautumaan. Spartacuksen joukot tekivät kuitenkin vuorelta löytämästään kasvillisuudesta köysiä, joiden avulla he laskeutuivat alas vuorenseinämää toisella puolella vuorta. Sitten he hyökkäsivät roomalaisten linnoittamattomaan leiriin sivustasta ja onnistuivat tappamaan useimmat näistä.

Tästä eteenpäin Gaius Claudius Glaberin kohtalosta ei tiedetä mitään. Joko hän kaatui taistelussa, tai sitten historioitsijat eivät vain pitäneet tärkeänä hänen mainitsemistaan tämän orjille kärsimän nöyryyttävän tappion jälkeen. Jos Glaber säilyi hengissä, hänen virkauransa on saattanut pysähtyä siihen.

Seuraavaksi kapinalliset orjat löivät Rooman senaatin lähettämät preetorien Publius Variniuksen ja Lucius Cossiniuksen johtamat joukot. Preetorit olivat roomalaisessa arvojärjestyksessä konsuleista seuraavat. Cossinius kuoli taisteluiden alkuvaiheessa. Varinius kävi monta taistelua orja-armeijaa vastaan ja hävisi jokaikisen. Hän kuitenkin pääsi karkuun. Orjat saivat runsaasti täydennystä roomalaisten sotilasvarusteista. Jossain vaiheessa näitä taisteluita Oenomaus katosi historian kirjoista, ja oletamme hänen kuolleen taistelussa.

Näiden menestysten seurauksena joka tapauksessa yhä enemmän orjia liittyi Spartacuksen joukkoihin. Orja-armeijaan kuului lopulta jo 70.000 henkeä.

Siihen liittyneistä jokin osa oli paimenia. Nämä toivat mukanaan aseensa, sillä heidän omistajiensa oli pitänyt aseistaa heidät eläimiä uhkaavien petojen varalta, olivat nämä sitten neli- tai kaksijalkaisia. He osasivat myös käyttää aseitaan. Paimenet olivat myös varsin hyväkuntoisia, vahvoja ja jatkuvan ulkoilmaelämän karaistamia, eli varsin sopivia orja-armeijan taistelijoiksi.

Lukuun 70.000 saattaa kuulua myös taistelujoukkoihin kuulumattomia, eli taistelijoiden vaimoja. Spartacuksellakin oli vaimo, joka oli hänen kanssaan Capuan gladiaattorikoulussa ja osallistui hänen johtamaansa kapinaan. Vaimosta emme tiedä muuten mitään, emme edes hänen nimeään.

Kyseessä oli varsin monikansallinen armeija, ja koostui lähinnä kelteistä, germaaneista ja traakialaisista. Armeijan moninaisten etnisten ja kulttuuristen taustojen voi sanoa tehneen sen hengestä luonnostaan epävakaan.

Rooman legioonissa todellakin painotettiin perusteellista ja tarpeeksi pitkää koulutusta. Tämä selittää pitkälle Rooman menestykset sodissa. Orja-armeijan vähemmän kurinalaisten taistelijoiden menestys roomalaisia vastaan oli todellakin vertaansa vailla.

Voisi olettaa, että orja-armeijan taistelijoiden yhteisenä kielenä toimi huonosti puhuttu latina, mutta eri kansallisuuksia ja etnisiä ryhmiä edustavat lienevät olleet yleensä omissa taistelijaosastoissaan, joissa käytettiin sisäisenä kielenä heidän omaa äidinkieltään.

Spartacuksen joukkojen ydin oli luonnollisesti gladiaattorit, verenvuodatuksessa koulutetut ja väkivallassa kyllästetyt kovat, kuolemaa pelkäämättömät miehet. Ilman näitä miehiä hänen olisi ollut vaikea muokata sekalaisesta amatööörirosvojen joukkoa muistuttavasta porukasta vaikuttavaa taisteluvoimaa.

Vain osalla orja-armeijan taistelijoista oli kuitenkaan käytössään oikeita sotimiseen tarkoitettuja aseita, jotka oli varastettu, saatu sotasaaliina tai itse taottu. Suuri osa heistä käytti aseinaan sellaisia välineitä kuin sirpit, heinähangot, haravat, varstat, kirveet, ja jos mitään näistäkään ei ollut, niin tulenkovettamia puukeppejä, kenkänauloilla varustettuja nuijia ja muita astaloita. Mitään periaatteessa taistelemiseen sopivia välineitä ei halveksittu.

Kaikilla orja-armeijan taistelijoista ei myöskään ollut tavanomaista kilpeä käytettävissään. Sallustus kertoo, että punoa ja koreja valmistaa osaavat taistelijat valmistivat pieniä pyöreitä käsikilpiä. Frontinus osaa kertoa, että nämä kilvet valmistettiin viiniköynnöksistä ja päällystettiin eläinten nahalla.

Paimenet olivat tuoneet mukanaan omat aseensa, joita olivat metsästyskeihäät, paimensauvat, ryhmysauvat ja lingot. Heillä oli myös hurjat vasikankokoiset vahtikoirat mukanaan. Jotkut paimenista olivat myös erityisen sopivia toimimaan tiedustelijoina.

Ratsuväkeä ei orja-armeijalla ollut.

Spartacus osoittautui taisteluissa loistavaksi taktikoksi, mikä alleviivaa sitä otaksumaa, että hänellä on saattanut olla aikaisempaa sotilaskokemusta. Vaikka kapinallisilta puuttui kunnollinen sotilaskoulutus, he osoittivat taitavaa käsillä olevien paikallisten raaka-aineitten käyttöä ja käyttivät epätavallisia taktiikoita kohdatessaan kurinalaisia roomalaisia armeijoita.

Talven 73-72 eKr. orjat viettivät kouluttaen, aseistaen ja varustaen heidän uusia värväytyneitään ja laajentamalla vaikutusaluettaan.

Spartacus piti kaiken aikaa kiinni periaatteesta, että sotasaalis on jaettava tasan kaikkien hänen sotajoukkoonsa kuuluvien kesken. Tämä houkutteli yhä lisää seuraajia hänen leiriinsä. Hän myös kielsi kauppiaita tuomasta kultaa ja hopeaa eikä sallinut kenenkään leirissään omistaa sellaista. Hän kuitenkin rohkaisi kauppaa raudalla ja kuparilla. Tämän terveen järjen politiikan seurauksena orjilla oli paljon raaka-aineita ja hyvin varustettuina he olivat jatkuvasti hyökkäysretkillä.

Sota päästi joka tapauksessa irti sodan voimat. Spartacus kuitenkin yritti hillitä orja-armeijan taistelijoiden taipumusta raiskaamiseen, murhaamiseen, varastelemiseen ja murhapolttoihin. Rooman lakia ja järjestystä kunnioittamattomat tavalliset rikolliset myöskin käyttivät hyväkseen kapinan monella alueella synnyttämää vähemmän järjestynyttä yhteiskunnallista tilannetta omiin tarkoituksiinsa.

Jostain syystä vuoden 73 eKr. lopulla Crixuksen mukana erosi pääjoukosta 30.000 miehen joukko galleja ja germaaneja. Jakautumisen syystä on keskusteltu. Yhden teorian mukaan eronneen joukon taistelijat halusivat ryöstellä maaseutua ja ehkä marssia Roomaan itseensä, kun taas Spartacus ja hänen seuraajansa halusivat ylittää Alpit päästäkseen Galliaan ja vapauteen. Toiset kuitenkin katsovat, että Spartacus ja Crixus katsoivat jakautumisella olevan strategista arvoa ja siten teko olisi ollut suunniteltu.

Vuoden 72 eKr. keväällä kapinalliset jättivät talvileirinsä. He riehuivat maaseudulla, mutta hyökkäsivät myös vauraisiin kaupunkeihin. Tässä vaiheessa Rooman senaatti alkoi jo osoittaa hälyttymisen merkkejä. Se lähetti orjia vastaan kaksi konsuleiden Lucius Gellius Publicola ja Gnaeus Cornelius Lentulus Clodianus johtamaa legioonaa.

Crixuksen johtama 30.000 taistelijan joukko hyökkäsi lähellä Garganus-vuorta Gelliuksen johtamaa legioonaa vastaan. Voimme arvella, että he hyökkäsivät kukkulan laelle parempiin asemiin asettuneita alivoimaisia puolustajia vastaan kukkulan rinnettä ylös, ja kurinalaiset ja hyvässä asemassa olevat roomalaiset löivät jokaisen hyökkäysaallon takaisin, kunnes Crixus oli kaatunut ja hyökkääjiltä puhti mennyt. Sitä seurasi sitten roomalaisten rynnäkkö. Orja-armeijan toinen pääosa oli tuhoutunut.

Toinen konsuleista, Lentulus, yritti vauhdittaa Spartacuksen johtaman armeijan pakoa pohjoiseen. Spartacus kuitenkin otti aloitteen itselleen ja löi konsulit yksi kerrallaan ennen kuin legioonat olivat ehtineet yhdistää voimansa. Konsulit selvisivät molemmat hengissä koettelemuksesta, mutta hurjistunut senaatti vapautti heidät velvollisuuksistaan. Spartacuksen armeijan asema oli kuitenkin heikentynyt nyt huomattavasti.

Spartacus pilkatakseen vanhaa roomalaista tapaa pisti 300 vangiksi saatua roomalaista sotilasta taistelemaan toisiaan vastaan gladiaattorinäytöksessä Crixuksen hengen rauhoittamiseksi. Näytöksessä toverinsa surmaamaan onnistuneet saivat ilmeisesti pitää henkensä.

Spartacus joukkoineen jatkoi marssia pohjoista kohti. Po-joen tasangolla orja-armeija löi Gallia Cisalpinan (Alppien tämänpuoleinen Gallia) maaherran Gaius Cassius Longinuksen johtamat kaksi legioonaa. Prokonsuli sai taistelussa melkein surmansa ja onnistui pakenemaan vain vaivoin.

Kun Alppien avoimet solat olivat jo näkyvissä, orja-armeija tuntemattomasta syystä, ehkä siksi että orjat kieltäytyivät pakenemasta, lähtivät kulkemaan takaisin etelään. Spartacus ei hyökännyt Roomaan, vaan orja-armeija palasi niemimaan eteläosaan ja lopulta vietti talven 72-71 lähellä Thuriin kaupunkia.

Mutta Rooman senaatti oli tässä vaiheessa jo kovin järkyttynyt. Se päätteli jaetun legioonien komentajuuden olevan riski ja valtuutti edeltävänä vuotena preetorina toimineen Rooman rikkaimman miehen ja yhden koko maailmanhistorian rikkaimmista miehistä Marcus Licinius Crassuksen päättämään kapinan. Crassus oli muuten ainoa vapaaehtoinen tähän tehtävään.

Marcus Crassus oli aloittanut julkisen uransa Lucius Cornelius Sullan alaisena sotilaskomentajana sisällissodan aikana. Sullan päästyä yksinvaltiaaksi tämä antoi teloittaa vastustajiaan tai sellaisiksi olettamiaan ja takavarikoi näiden omaisuuden. Tänä aikana Crassus hankki valtavan omaisuuden kiinteistökeinottelun avulla. Siihen liittyi miehen Roomaan perustama yksityinen palokunta, joka suostui sammuttamaan palon ainoastaan, jos oli etukäteen maksettu hänelle vakuutusmaksua. Julkisen vallan alaisen palokunnan perusti Roomaan vasta keisari Augustus vuonna 6 jKr.

Senaatti antoi Crassuksen komentoon kahdeksan legioonaa, joista kuusi oli vastaperustettuja ja loput kaksi niiden legioonien jäännöksille perustettuja, joita olivat johtaneet konsulit Gellius ja Lentulus. Joukoissa oli n. 40.000 miestä. Crassuksen alaisuudessa sotilastribuunina toimi muuten myöhemmin kovin kuuluisaksi tullut Gaius Julius Caesar.

Kapinallisten ollessa matkalla etelään Crassus asettui Picenumin alueelle ja antoi määräyksen legaatilleen Mummiukselle varjostaa orja-armeijaa mutta olla ryhtymättä taisteluun sen kanssa. Mummius kuitenkin mielestään sopivan tilaisuuden koittaessa päätti olla tottelematta ja hyökkäsi. Hänen kaksi legioonaansa lyötiin, ja huomattava osa hänen joukoistaan yksinkertaisesti juoksi pois taistelukentältä. Spartacus vuorostaan vetäytyi Lucaniaan kohti merta.

Crassus elvytti tässä vaiheessa vanhan rangaistusmuodon, decimation. Decimatiossa kymmentä sotilasta kohti valittiin arvalla yksi, joka hänen yhdeksän toverinsa piti tappaa kivittämällä tai tylpällä esineellä. Ei ole varmuutta, kuinka monta sotilasta Crassus antoi tällä tavalla tappaa, mutta heitä on ollut vähintään kymmeniä. Joka tapauksessa kuri parani hänen joukoissaan.

Crassus ilmeisesti kunnioitti vastustajaansa. Sen sijaan että olisi pakottanut orja-armeijan ratkaisevaan taisteluun, hän suunnitteli Spartacuksen armeijan saattamista ansaan Italian niemimaan saappaankärkeen, jossa se olisi isommin vailla huoltoa. Crassus rakennutti pikaisesti valtavan pitkän kaivannoista ja linnoitteista koostuvan liikkumisesteen mereltä merelle poikki kannaksen.

Spartacus teki sopimuksen Kilikian merirosvojen kanssa hänen ja 2000 hänen miehensä kuljettamisesta Sisiliaan, missä hän aikoi nostattaa orjakapinan ja kerätä vahvistuksia. Sisiliassa elivät kahden aikaisemman orjakapinan (135-132 eKr. ja 104-100 eKr.) muistot ja myöskin edelleen paljon orjia. Merirosvot kuitenkin pettivät hänet, ja maksun saamisesta huolimatta hylkäsivät kapinalliset. Orja-armeija oli nyt ansassa.

Gaius Verres, joka toimi Sisilian maaherrana orjakapinan aikana, oli vahvistanut Sisilian rannikon lähinnä Italian niemimaata olevia linnoituksia, jotka olisivat voineet olla suureksi haitaksi Spartacuksen orja-armeijalle, mikäli nämä olisivat päässeet saarelle. Verreksen tunnemme Ciceron häneen kohdistamista syytöksistä, jotka koskivat laajamittaista korruptiota ja paikallisen väen riistoa. Jälkimmäistä voi pitää jossain määrin sotilaallisesti tarkoituksenmukaisena, koska salmen toisella puolella kerran riehui orjakapina, jonka Verres ei halunnut leviävän hallintoalueelleen, ja hän tarvitsi runsaasti varoja varustautumiseen.

Kuitenkin eräänä kylmänä lumisateisena yönä Spartacus ja osa hänen orja-armeijastaan onnistui pääsemään läpi Crassuksen hätäisesti kyhätystä esteestä. Orjat täyttivät pätkän esteeseen kuuluneesta kaivannosta maalla, puulla ja oksilla sekä ihmisruumiilla ja eläinten raadoilla. Jälleen Spartacus joukkoineen oli avoimella mannermaalla. Ja Crassus lähti takaa-ajoon.

Emme silti tiedä, mitä niille kapinallisille kävi, jotka eivät päässeet Crassuksen linnoitteiden läpi.

Gnaeus Pompeius, voitettuaan roomalaisen sissipäällikön Sertoriuksen Hispaniassa, oli joukkoineen palaamassa Italiaan. Kärsimättömäksi ryhtynyt senaatti määräsi hänet ja Marcus Terentius Varro Luculluksen, Macedonian prokonsulin, auttamaan Crassusta päättämään sodan.

Spartacuksen saatua tietää tästä hän lähti joukkoineen Brundisiumiin paetakseen meritse Epeirokseen, mutta saatuaan tietää, että satamassa oli varuskunta – joka oli luultavasti Luculluksen joukkoja –, hän hylkäsi yrityksen. Ajan hiekat olivat valumassa tyhjiin. Crassus oli vielä kaukana, mutta tämä oli vakaasti lyhentämässä välimatkaa. Seurasi sarja kahakoita, ja orja-armeija joutui peräänantamattoman Crassuksen edessä lujille.

Crassuksen pelätessä, että sotilaallisilla urotöillään lisänimen Magnus (=suuri, kookas, suuriarvoinen, voimakas) ansainnut Pompeius saattaisi viedä häneltä hänen ansaitsemansa tunnustuksen orja-armeijan voittamisesta, vuoden 71 keväällä käytiin suuri taistelu lähellä Silarus-joen lähteitä hyvin eteläisessä Italiassa luoteis-Lucaniassa, ja Spartacus armeijoineen lyötiin. Orja-armeijan epäheterogeenisuus ja puuttuva kuri ehkä ratkaisi tässä. Otettakoon tässä huomioon sekin, että tiukempi kuri joukoissa olisi varmaankin estänyt Spartacuksen hyvää taistelutoveria Crixusta ja tätä seurannutta 30.000 miehen joukkoa eroamasta pääjoukosta ja kärsimästä sitten tappiota roomalaisille, mikä suuresti heikensi orja-armeijan taistelukykyä. Toisaalta ehkä Spartacus tiesi, ettei kova kuri olisi toiminut hänen sekalaisesta aineksesta koostuneelle armeijalleen.

Plutarkhos kertoo Spartacuksen kuolleen sankarillisesti. Sen sijaan, että olisi karauttanut hevosellaan karkuun, hän totesi, että jos hän voittaisi, hänellä olisi paljon hevosia. Hän tappoi hevosensa miekallaan ja yritti hyökätä suoraan Crassuksen itsensä kimppuun, mutta ei päässyt tämän luokse. Hän sai kuitenkin tapettua kaksi Crassusta suojellutta sadanpäämiestä ennen kuin hänet lyötiin maahan. Appianus kertoo kuitenkin, että Spartacuksen ruumista ei koskaan löydetty. Crassus olisi varmaankin mielellään esitellyt taistelun jälkeen vaarallisen vihollisensa ruumista. Ehkäpä Plutarkhos ei puhunut tässä asiassa täyttä totta. Toisaalta, jos taistelu aaltoili vielä Spartacuksen kaatumisen jälkeen sinne tänne, niin miehen ruumis on voinut jotenkin hukkaantua. Ja Spartacus oli ollut miesmäärältään varsin suurikokoisen armeijan johtaja. Luultavasti monet hänen armeijansa taistelijoista eivät tunteneet häntä ulkonäöltä, joten ruumiin tunnistamatta jääminen ei ole mitenkään ihmeellinen asia, varsinkin, kun roomalaisten vangitsemia taistelussa eloonjääneita vihollisia ei ollut tarkoitus säästää kuolemalta.

5000 Spartacuksen hengissä selvinnyttä seuraajaa yritti paeta pohjoiseen. Nämä törmäsivät kuitenkin Pompeiuksen joukkoihin, jotka teurastivat nämä.

Näissä viimeisissä koetuksissa kuoli noin 60.000 orja-armeijan taistelijaa ja noin 1000 roomalaista sotilasta.

Rooman laki varasi pahimpia rikollisia varten brutaalit teloittamiskäytännöt: pedoille heittäminen, elävältä polttaminen ja ristiinnaulitseminen. Marcus Crassus valitsi kuudelletuhannelle legioonalaisten vangitsemalle kapinan eloonjääneelle rangaistukseksi ristiinnaulitsemisen. Ristiinnaulitsemisen idea oli siinä, että se merkitsi rangaistaville hidasta, kiduttavaa kuolemaa. Roomalaiset olivat aikoinaan oppineet tämän teloitusmuodon luultavasti vihollisiltaan karthagolaisilta. Alun perin persialaiset olivat keksineet tavan, ja sen oppivat heidän jälkeensä foinikialaiset. Karthago oli alun perin ollut foinikialaisten siirtokunta. Pian Capuan ja Rooman välisen Via Appian molempia puolia koristivat säännöllisin välein pystytetyt ristit.

Oman voittonsa jälkeen Pompeius toimitti senaatille viestin, jossa totesi, että vaikka Crassus oli voittanut oman taistelunsa, niin hän itse oli tukahduttanut orjakapinan juuriaan myöten. Senaatti myönsi sitten hieman omahyväiselle Pompeiukselle riemusaaton, triumfin, tosin voiton Sertoriuksesta johdosta, mikä oli kyllä varsin epätavallista, kun vastustaja oli sentään ollut roomalainen. Marcus Crassus sai tyytyä vähäisempään kunnianosoitukseen, ovaatioon, koska hän oli "ainoastaan" kukistanut orjakapinan.

Orjakapina oli ohi. Mutta sillä oli järisyttävä vaikutus roomalaisten mieliin. Nämä olivat tavanneet aina kehuskella, jos joku heidän sotilaallinen vastustajansa oli heidän itsensä kouluttama, mutta Spartacuksesta ja hänen vetämästään orjakapinasta he pysyivät mieluiten vaiti.


Jälkikirjoitus: Kuin Jumalan kosto

Jotkut harvat orjakapinaan osallistuneista kuitenkin onnistuivat säilymään hengissä, jonkin aikaa. He elivät ja rosvoilivat lähellä sitä paikkaa, missä Spartacuksen orja-armeija lyötiin. 60-luvulla eKr. roomalaiset joutuivat paljon hoitelemaan pois näitä pienissä sissien tapaisissa ryhmissä toimivia ihmisiä.

Vuonna 60 eKr. Marcus Crassus liittyi Pompeiuksen ja Caesarin perustamaan poliittiseen liittoumaan, jota kutsuttiin 1. triumviraatiksi. Crassuksen merkittävin panos tässä liittoutumassa oli se, että hän maksoi Caesarin valtavat velat ja edisti täten merkittävästi Caesarin uraa. Crassus ja Pompeius tulivat huonosti toimeen keskenään, mutta Caesarin diplomaattiset taidot saivat liittouman pysymään kasassa.

Pompeiuksen ja Caesarin sotilaallinen vaikutusvalta kasvoi jatkuvasti 50-luvulla eKr. Crassus päätteli, että hänenkin olisi saavutettava uusia sotilaallisia saavutuksia. Saatuaan vuonna 54 eKr. nimityksen Syyrian maaherraksi, hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja varusti 40.000 miehen armeijan, tavoitteenaan valloittaa itäinen Parthian valtakunta. Sotaretkelle hän lähti ilman senaatin lupaa tai määräystä.

Vieraissa olosuhteissa Crassuksen sotilaalliset kyvyt eivät päässeet oikeuksiinsa. Parthialaiset onnistuivat houkuttelemaan roomalaiset kuivalle seudulle, jossa nämä kärsivät janosta ja uupumuksesta. Parthialaiset käyttivät roomalaisia vastaan tehokkaasti kevyttä jousiratsuväkeään. Parthialaiset ampuivat roomalaiset legioonat neulatyynyiksi. Crassus pisti legioonansa kilpikonnamuodostelmaan, joka suojasi melko hyvin nuolilta, mutta haittasi liikkuvuutta. Parthialaisilta eivät kuitenkaan nuolet loppuneet. Niitä tuotiin jatkuvasti lisää, tunsi toisensa jälkeen. Crassuksen nuorin poika Publius Licinius Crassus kuoli johtaessaan ratsuväen vastahyökkäystä parthialaisia vastaan (huomatkaa, että jalustimia ei ollut vielä keksitty). Tämä sai Crassuksen suostumaan rauhanneuvotteluihin parthialaisten kanssa. Sen yhteydessä parthialaiset tappoivat Crassuksen. Tarina kertoo, että parthialaiset kaatoivat sulaa kultaa hänen suuhunsa hänen mammonanjanonsa symbolina. Toisen tarinan mukaan Crassuksen irtileikattu pää vietiin Parthian kuninkaalle.

Roomalaisten legioonien jäännökset takaisin Rooman tasavallan alueelle johdattanut upseeri sai osakseen suurta arvostusta.

Marcus Crassuksen vanhin poika ja täyskaima Marcus Licinius Crassus ei ollut mukana sotaretkellä. Hän oli Caesarin hyvä kaveri ja pärjäsi omassa elämässään hyvin.

Pompeiuksen ja Caesarin liitto kuitenkin nutisi pois liitoksistaan. Liittolaisista tuli vihollisia. Lopulta kävi niin, että häviämänsä Farsaloksen taistelun jälkeen vuonna 48 eKr. Pompeius pakeni Egyptiin, jossa Kleopatran veli, kuningas Ptolemaios XIII antoi murhata vieraansa. Caesar tuli tästä kovin surulliseksi. Hän myös ryhtyi suhteeseen Kleopatran kanssa, vaikka oli naimisissa. Suhde oli niin seksuaalinen kuin poliittinen. Myöhemmin hänen ottopoikansa Octavianus otti mallia adoptioisästään sekoittamalla jatkuvasti toisiinsa seksin ja politiikan. Ottopoika mainitaan myös Raamatussa. Me tiedämme hänestä myös, että hän oli propagandan mestari.

Gaius Julius Caesar taas tuli salaliittolaisten murhaamaksi senaatin rakennuksessa vuonna 44 eKr. Roomalaiset eivät mitään niin vihanneet kuin kuningasvaltaa, ja salaliittolaiset kuvittelivat pelastavansa tasavallan, – joka siis oli hallintomuoto, jossa valta ei ole yhdellä vaan monella – murhaamalla Caesarin. Jos ketään kiinnostaa, niin suunnitelma ei toiminut, vaikka heidän vihaamansa mies kuolikin.




Tein tämän sivun vuonna 2015.
sähköpostiosoitteeni:
© Tom Kärnä