TAKAISIN
 


 
 Padasjokelainen paikallislehti
2008

 
Sukututkijan kokemuksia ja elämyksiä

Leo Suomaa

Julkaistu Padasjoen Sanomissa keväällä 2008.


Padasjoella on paljon sukututkijoita ja vielä useampi mielii aloittaa sukututkimuksen. Tiedän sen siitä, että he kyselevät tietoja ja kokemuksia.

Taannoin Terhi Kokkonen ja Hannu Järvinen Metso Oy:n Järvenpään Elämyskerhosta ottivat minuun yhteyttä kysyen, ehtisinkö alustamaan sukututkimuksesta.

Lupasin mennä. En luvannut pitää sukututkimuskurssia enkä kertoa, kuinka sukututkimusta tehdään. Sukututkimuksesta on oppikirjoja ja oppikursseja, eikä niitä voi millään tiivistää yhden tunnin alustukseksi. Sen sijaan tarjouduin kertomaan, miltä se tuntuu ja miksi sitä harrastan. Kutsun esittäjätkin arvelivat, että tällainen näkökulma sopisi Elämyskerhon ohjelmaan.

Maailman pienuudesta kertoo se, että kerhon kokouksessa oli sitten läsnä ainakin kolme Virmailan rusthollin suvun jäsentä.

Tämä 10-osainen kirjoitussarja perustuu Metson Elämyskerhossa pitämääni alustukseen.



I

Jos Padasjoella ei olisi ollut nimensä suomentanutta pappia, ehkä minäkin olisin nimeltäni Finnilä tai Lehtinen. 

Per eli Pekka Finne antoi sukunimensä Maakesken talolle jo 1500-luvun alkupuolella. Saman vuosisadan lopulla Finnilän isännän kerrotaan osallistuneen nuijasotaan – ehkä vain vähän, mutta hävinneellä puolella kuitenkin. Kerrotaan, että siitä hyvästä hänen karkotettiin, kun Ruotsin vallalla ei ollut Siperiaa, kauas Kuhmoisiin saakka. Siellä on Finnilä sitä perua edelleen, mutta Maakesken Finnilän perintötaloa kruunu alkoi vähin erin yhdistää osaksi Anttilan sotilaskartanoa.

Vuonna 1808–09 Maakesken miehet olivat sotimassa Ruotsin puolesta Venäjää vastaan. Muuan Abraham eli Aapo Knabb kompastui lähitaistelussa ja sai pistimen selkäänsä. Muutenkin Venäjä voitti. Ruotsin armeijan sotaleskiä ja -orpoja sijoiteltiin muun muassa sotilaskartanoiden torppiin. Sellainen oli silloin Finniläkin, ja sellaiseen asettuivat Aapo Knabbin leski Anna ja poika Esa. Viimeistään Esan Eerikki- ja tämän Jussi-poika olivat jo liikanimeltään Finnilöitä; se kirjoitettiin usein V-alkukirjaimella mutta vee äännettiin ainakin kirkkoherranvirastossa saksalaisittain äffäksi.

Mutta Jussi Vinnilän poika Kalle päätti suomentaa sukunimensä. Hän olisi halunnut olla Lehtinen, mutta sepä ei kirkkoherranvirastossa maistunutkaan.
- Finnilä, Finne, en finne… Kuulkaas Vinnilä, Suomalainen te olette, tehdään teistä Suomalainen. Tjaa, Suomalainen, Suomaalainen, Suomaa: te olette, kuulkaa, Kalle Suomaa. 
Niin minäkin olen sitten Suomaa. Isoisäni veli valitsi saman sukunimen. Sisarille se ei kelvannut; yksi rupesi Sinisaloksi – päästäkseen naimisiin Zetterbergin kanssa. Tarkkamuistinen kansa saattoi vielä kutsua setääni Finnilän Olaviksi, mutta isäni on ollut aina Suomaan Veikko paitsi silloin, kun on ollut Vinnilä.

Sukututkijan sieluni kysyy tietysti, olenko minä mitään sukua Per Finnelle. Vaikkei kysyisikään, sen pitäisi kuitenkin tietää, että Länsi-Suomessa ei sukunimestä voi paljoa suvusta päätellä. 

Isoäitini syntyi perheeseen, jossa isällä oli sukunimenään Muuri. Kirkonkirjoissa sekin on muodossa Muhr. Siinä vaiheessa hänellä oli siis jo kaksi erilaista liikanimeä. On mahdollista, että häntä olisi kiertokoulussa opettanut Kanerva-niminen opettaja. Joka tapauksessa ei aikaakaan, kun isoäitinikin oli sukunimeltään Kanerva, ja se oli hänen virallinen tyttönimensä. Kun Finnilän Kalle vei Maijansa vihille, Maria Aleksandran sukunimeksi tuli Vinnilä, kunnes se suomalaistui Suomaaksi.

Kun sukunimilakia parikymmentä vuotta sitten muutettiin niin että jokainen saa pitää oman nimensä, palattiin siihen missä oltiin jo sata vuotta sitten. Perusteluksi sanottiin, että varsinkin naisen identiteetti rapautuu, jos hän joutuu vaihtamaan sukunimeään. Lauhkealuonteisen Kallen ja vähän lujatahtoisemman Maijan tapauksessa se saattoi olla ihan oikein.


II

Savossa Kokkonen, Makkonen, Niiranen tai Suhonen on saattanut kulkea suvun nimenä jo monta sataa vuotta, niin kuin Karjalassa Hirvi, Kurki tai Myyrä. Länsisuomalaisen sukunimi sen sijaan ei kerro paljon sukulaisuussuhteista: sukunimet olivatkin usein vain liikanimiä. Aatelissuvut ovat tietysti asia erikseen.

Virkamiehillä oli sukunimi, olivat sitten maallisia tai hengellisiä virkamiehiä.  Poika otti sukunimen yleensä viimeistään aloittaessaan yliopisto-opinnot. Säätyläisnimi saatettiin ottaa kotikylästä kuten Wirilander Virmailasta, kotitalosta kuten Arenius Hietalasta tai isän ammatista kuten Agricola maanviljelijästä; latinaa, kreikkaa, ruotsia tai saksaa sen piti olla. 

Säätyläisnimi saattoi kulkea tai olla kulkematta sukunimenä. Tytär piti yleensä isänsä nimen vaikka meni naimisiin. Muuan esiäitini oli pitäjänkirjuri Johan Barckin vaimo Katariina Alfthan, joka on kirkonkirjoihin saanut viimeiseksi tittelikseen Barckin leski. Alfthan tulee Helsinglannin Alftan pitäjän nimestä, kun taas Barck on peräisin Smoolannin Barkerydistä. 

Talonpojat eivät itse tarvinneet sukunimeä, eikä sitä tarvinnut esivaltakaan. Kun asutus oli kiinteätä, verottaja löysi kohteensa ilman ihmisten sukunimiäkin. Kirkon kirjanpitoon riitti etunimi ja isännimi, kuten esimerkiksi Antti Kallenpoika. Taloilla alkoi kuitenkin olla erisnimiä viimeistään 1700-luvulta lähtien. Yleensä talo antoi nimensä myös isännälle liikanimeksi. Sitä perua saatetaan yhä puhua Häkän Antista kun tarkoitetaan Antti Räsästä.

Sotilailla oli sukunimi. Sen piti olla lyhyt, ytimekäs ja reipas. Nimen piti soveltua komentamiseen. Sukunimeltä näyttävä nimi oli kuitenkin likeisemmin kiinni ruodun numerossa kuin sotamiehen suvussa.  Minun esi-isissäni on useampia sotilaita, esimerkiksi isä Mannberg ja poika Knabb. Mannberg on tyypillinen 1700-luvun puolivälin sotilasnimi, kun taas Knabb on saman vuosisadan lopun lyhyt ja napakka nimi. Vänrikki Stoolin tarinoista löytyy lisää tavallisia sotilasnimiä.

Käsityöläiset tarvitsivat nimeä. Nykyään sitä varmaan sanottaisiin brandiksi. Sukunimellä osoitettiin jonkinlaista sosiaalista nousua. Muuan esi-isäni kävi kääntymässä Helsingissä ja palasi Wileniuksena Padasjoelle. Siitä lähtien se on ollut padasjokelaisena sukunimenä.

Sukunimi tuli pakolliseksi vasta vuoden 1920 sukunimilaissa eli vuoden 1921 alusta. Silloin padasjokelaisetkin ryntäsivät esimerkiksi Aaltosiksi, Järvisiksi, Jokisiksi, Koskisiksi, Laaksosiksi, Lahtisiksi, Mäkisiksi, Niemisiksi, Saarisiksi, Salmisiksi ja Virtasiksi. Moni otti kuitenkin sukunimekseen talonsa, torppansa tai mäkitupansa nimen. Maakesken talonnimistä – Anttila, Helleri, Häkkä, Kekkala, Kipaila, Lohtari, Paavo, Rasvala, Rekola, Salvila, Sisto, Uotila, Teppinen ja Varis – osa on edelleen käytössä sukunimenä tai sen osana.


III

Sukututkimus kannattaa aloittaa siitä, mikä on lähinnä. Lähinnä ovat omaiset ja muut sukulaiset. Perheraamatuista ja perukirjoista löytyy uskomaton määrä tietoa. Sitä paitsi ihmiset muistavat asioita. Sormituntumalta arvelen, että ihmiset tuntevat sukuaan pikkuserkkuihinsa saakka sivusuunnassa eli isoisovanhempiinsa saakka ajassa taaksepäin. Monesti muistetaan sen ylikin, mutta kuvat ovat silloin huterampia. Parhaita juttuja kuulee kuitenkin naapureilta, jos vain tohtii kysyä ja naapurit kehtaavat kertoa.

Sitten kun kotiarkistot on tutkittu ja muistitieto on tallessa ja järjestetty kannattaa ottaa yhteys kirkkoherranvirastoon ja pyytää sukututkimusta varten virkatodistus siitä henkilöstä, jonka vanhempia ja sukujuuria on tarkoitus tutkia. Arkistoissa on jäljennökset kirkonkirjoista, joista uusimmat ovat yli sata vuotta vanhoja. Virkatodistus pitää saada henkilöstä, joka on syntynyt aikana, josta kirkonkirjajäljennökset ovat olemassa.

Arkistoissa kirkonkirjoja luetaan mikrofilmiltä erityisillä lukulaitteilla. Joitakin kirkonkirjoja voi lukea internetistä. Esimerkiksi Padasjoen kirkonkirjat vuosilta 1723 – 1882 ovat sieltä katsottavissa http://www.digiarkisto.org/sshy/ . Niin sanotut historiakirjat eli syntyneiden, vihittyjen ja haudattujen luettelot ovat myös suureksi osaksi luettavissa internetistä http://www.genealogia.fi/ .

Kirkonkirjoja katsoessa ensimmäinen hämmästelyn aihe on yleensä niiden ruotsinkielisyys. Ihmisten etunimet ovat ruotsinkielisiä eivätkä välttämättä aivan samoja, kuin perheessä käytetyt puhuttelunimet. Minun toinen isoisäni oli kirkonkirjojen mukaan Karl Johan kun taas hänen isänsä ja isoisänsä olivat molemmat paperinimeltään Erik Johan. Puheessa he olivat Kalle, Jussi ja Eerikki.

Jos aikoo kirjoittaa sukututkimuksen, joutuu myös miettimään sen, miten suomentaa nimet vai jättääkö suomentamatta.

Kirkonkirjojen ruotsi ei ole niin vaikeaa, että siitä tulisi ongelmia. Knut Cannelinin sanakirjalla selviää oikein hyvin vanhastakin oikeinkirjoituksesta. Vaikeampi pala saattaa olla saksalainen kaunokirjoitus. Sen kirjaimet ovat hyvin erinäköisiä kuin Toivo Salervon mallissa. Sitä paitsi hanhensulkakynällä hätäisesti ja huonolla käsialalla tehdyt merkinnät saattavat muutenkin olla vaikeaselkoisia. Jos sukututkimusoppaiden sivut eivät auta, tarjolla on myös vanhojen käsialojen kursseja.


IV

Kirkonkirjoista saa perustiedot. Syntyneiden luettelosta näkyy, koska lapsi syntyi ja kastettiin ja ketkä olivat vanhemmat. Vihittyjen luettelosta näkyy, milloin häät pidettiin ja mistä seurakunnasta sulhanen oli. Rippikirjasta selviää esimerkiksi se, missä kylässä ja talossa perhe asui, mikä oli pariskunnan yhteiskunnallinen asema. Näkyy siitä sekin, kuinka hyvin katekismus osattiin ja miten usein kirkossa käytiin. Kuolleiden ja haudattujen luetteloon on yleensä merkitty paitsi vainajan ikä myös kuolinsyy.

Kuvitellaanpa, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä kertoisi todellisesta Jukolan talosta. Oletetaan, että tarkastelemme romaanin viimeisen luvun tapahtuma-aikoja. Silloin Toukolan kylän, joka olisi ruotsiksi Toukola by, jollain sivulla olisi merkintä Jukolan talosta. Rippikirjan vasemmassa laidassa olisi otsikko Jukola. Otsikon alta löytyisi ehkä kaksi alaotsikkoa, nimittäin Juhani-Jukola ja Aapo-Jukola.

Juhani-Jukolaan olisi merkitty B. Johan Johansson ja Hu Wendela, jonka nimen perässä saattaisi vielä lukea ifrån Männistö. Sitten siinä olisi Br. Sim. Johansson sekä Do Thom. ja Do Lars Johansson, joiden molempien nimet olisi viivattu yli ja perässä lukisi ehkä Transport till Imbivaara, jollei paikkakunnan pastori ole keksinyt nimetä sitä esimerkiksi Jungfrubackaksi. Lars Johanssonin jälkeen olisi Dr Wendela ja pari muutakin tytärtä ja näiden jälkeen S. Johannes. Sitten olisi liuta renkien ja piikojen nimiä. Aapo-Jukolassa olisivat taas B. nämndeman Abr. Johansson ja Hu Hindrika Konkkala. Varmaan sielläkin olisi renkejä ja piikoja. 

Sivun alalaidassa olisi Kekkuri torp. Sinne olisi merkitty T. Tim. Johansson ja Hu Ulrica Kuokkala, S Josef ja tytär, jonka nimeä emme tiedä. Torpassa olisi ainakin renki Gabriel ja piika Gustava. Kekkurin alapuolella olisi vielä Vuohenkalma torp, jonka asukkaita olisivat T., jaktfogde Erik Wuohenkalma ja Hu Anna Seunala lapsineen.

Joltain takasivulta löytyisi Imbivara nybygge; nimen kirjoitusasu luultavasti vaihtelisi. Siellä olisi ensimmäisenä alaotsikkona Yli-Impivaara, johon olisi merkitty B. Thom. Johansson ja Hu, jonka nimeä emme tiedä, mutta hänen kohdallaan saattaisi olla merkintä ifrån Härkämäki. Toisena alaotsikkona olisi Laurila. Sinne olisi merkitty B. Lars Johansson. Hänenkään vaimonsa nimeä emme saa selville, mutta tietäisimme mistä hänet on naitu: ifrån Kuokkala.

Näistä aineksista ei tietenkään vielä saa kokoon romaania tai edes sen viimeistä lukua, vaikka noiden kuviteltujen merkintöjen suomennokset siitä selviävätkin. Pelkistä numerotiedoista ei synny luettavaa sukututkimustakaan.


V

Maakeski oli aikoinaan ryhmäkylä. Talot olivat jokseenkin siinä missä nyt ovat kyläkaupan, Iso-Häkän ja Hemmilöiden rakennukset. Erillään oli kuitenkin puustelli eli sotilasvirkatalo: Maakesken kartano, tuttujen kesken Anttila. Anttilan herrasväen lisäksi sen torpat, rengit ja piiat tulevat äkkiä tutuiksi Maakesken sukuja silmäiltäessä.

Anttila on reilun puolen kilometrin päässä ryhmäkylästä koilliseen päin pienen mäen päällä. Se koivukuja, joka nyt ohjaa kulkijan Anttilan ohitse Häntämäkeen, johdatti vielä 50 vuotta sitten suoraan talon pihaan. Etelästä tullen Anttilan oikealle puolelle jää Ilomäki ja sen takana on Riivalin suo. Nimestä päätellen Riivalissa on saattanut olla kirjurin (skrifvare) torppa. 

Kun Anttilan mäeltä katsoo etelään, näkee Manninmäen. Sen juurella on vieläkin pappilan raunioita. Siinä kahden virkatalon välissä kärvistelivät talonpojat. Kruunu vei rahat ja pojat. Kirkko opetti katkismusta ja myöhemmin myös kotipolton kieltolakia. Viime vuosisadan ensi töinä kylään tehtiinkin sitten työväentalo Maaksojanmäelle – mahdollisimman kauas kartanosta ja pappilasta. Jos voimavarat olisivat antaneet myöten, vapaakirkko olisi vielä rakentanut oman temppelinsä Muurahaismäkeen, jälleen mahdollisimman kauas noista kolmesta edellisestä.
 
Mutta Anttilan mäellä oli linja-autopysäkki silloin, kun minä kävin kirkonkylällä Padasjoen yhteiskoulua. Siihen saakka Maakeskestä oli koulut käyty etelässä, Lahdessa ja Vääksyssä. Eila ja minä olimme ensimmäiset maakeskeläiset oman pitäjän lukion ylioppilaat, niin kuin työmies Vilho Haapanen teroitti muistolahjaansa ojentaessaan ja onnittelupuhetta pitäessään. Haapanen piti lukua semmoisista asioista, hän oli topeliaanisen historiankäsityksen ruumiillistuma. Vaikka hän ilmoitti työmiehen ammatikseen, hän sanoi olevansa Saksan keisarin kaima.

Vain Yrjö Niemisen linja-autot ajoivat Maakesken ja Nyystölän välin Harilan kautta. Sillä samalla Anttilan mäellä, jolle ne pysähtyivät, olivat aikoinaan käyskennelleet monet Vänrikki Stoolin tarinoista ja Suomen historiasta tutut hahmot kuten Tandefeltit, Sprengtportit, Jägerhornit, Stjernvallit, von Essenit ja Ugglat. 

Runeberg runoili von Essenistä. Stjernvallin suvun hevosenkengän sanotaan olevan jäljennettynä Espoon vaakunaan. On näistä sotaherroista jokin merkki jäänyt myös Maakeskeen. Kivenheiton päässä pysäkistä ovat nimittäin Anttilan kapteenin viinikellarin rauniot. 

Onko sen montun paikalla oikeasti ollut viinikellari vai kenties vain perunakuoppa, sillä ei ole suurta merkitystä. Viinikellari on kulttuuri-ilmiö. Maakeskessä oli ainakin 1700-luvulla asiaankuuluvaa, että kartanolla on viinikellari. Itsestään selvänä asiana sitä piti myös Vilho Haapanen osoitellessaan kellarin raunioita 1900-luvulla. Keskiolut tuli kyläkauppaan vasta myöhemmin. 


VI

Sukututkimus on oikeastaan aika helppoa. Periaatteessa siinä on kaksi tehtävää. Vaikka ei oppisi ratkomaan kuin toisen, voi harrastuksessaan menestyä. Lähtökohtaisesti otetaan vain selville, milloin henkilö syntyi, milloin hänet vihittiin, montako lasta hänelle syntyi, milloin hän kuoli ja mitä hän eläessään teki. 

Yksinkertaisempi tehtävä on tämä: Ketkä ovat tutkittavana olevan henkilön vanhemmat? Yleensä lapsella on kaksi vanhempaa. Äidittömiä lapsia tulee vastaan ani harvoin. Aina ei kuitenkaan ole isästä varmuutta. Joskus epävarmasta isästä on vihjeitä. Saattaa olla niinkin, että isäksi nimetyllä miehellä ei ole mitään muuta tekemistä lapsen kanssa; myöhemmin on isäksi saattanut ilmoittautua todellisempi tekijä.

Jos kirkonkirjat ovat hyvin säilyneet, ehkä kymmenen sukupolven verran esivanhempia pystyy saamaan selville. Tässä vaiheessa on hyvä harjoitella vähän laskentoa. Ihmisellä on kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa ja niin poispäin. Algebran kielellä voidaan sanoa, että vanhempia on kaksi potenssiin yksi, isovanhempia kaksi potenssiin kaksi ja niin edelleen kunnes päästään 10:nteen polveen, missä on henkilöitä kaksi potenssiin 10 eli 1024.

Jos aina on naitu vieraasta suvusta, henkilöllä on siis 10:nnen polven esivanhempia toista tuhatta. Heistä sopii valita vastaus kysymykseen: Mihin sukuun kuulut?

Ei kuitenkaan ole poikkeuksellista, että suvussa esiintyy silmikoitumista. Nyrkkisäännön ja kanonisen oikeuden mukaan pikkuserkkujen lapset eivät enää ole keskenään sukulaisia, joten he voivat mennä keskenään naimisiin. Sananlaskusta päätellen kansa ei ole ollut niinkään tarkka: mitä serkumpi sen herkumpi.

Esimerkiksi minun vanhempani ovat keskenään kaukaista sukua. Neljästä isovanhemmastani kolmella on juurensa yhdessä ja samassa Vesijaon talossa. Kun lisäksi äitini vanhemmat olivat keskenään sukua ainakin Virmailan suvun kautta, ja äitini isovanhemmat olivat peräti serkuksia, minulla ei ole läheskään 1000 esivanhempaa 10:nnessä polvessa. 

Siitä huolimatta olen rohjennut väittää: Jos jonkun minun ikäiseni padasjokelaisen molemmat vanhemmat ovat syntyneet Padasjoella ennen vuotta 1939, hän ja minä olemme keskenämme jotain sukua. Kävellen ja soutaen ei riiusteltu pitkien matkojen takaa.


VII

Sukututkimuksen kahdesta tehtävästä vaikeampi on tämä: Minkä nimisiä ja milloin syntyneitä lapsia on tietyllä henkilöllä?

Etukäteen ei voi tietää, onko henkilölle syntynyt lainkaan lapsia. Mitä vanhemmista ajoista on kysymys, sitä huolimattomammin lapsista on tehty asiakirjamerkintöjä. Lapsia syntyi paljon, mutta myös lapsikuolleisuus oli suurta. Asiakirjojen selvyyttä ei lisää monien perheiden käytäntö, jonka mukaan kuolleelta lapselta vapautunut nimi annettiin seuraavaksi syntyneelle.

Aika moni sukuseura rakentaa kuitenkin sille ajatukselle, että tehdään luettelo ja selvitys kaikista tietyn henkilön jälkeläisistä.

Talonpoikaissukujen osalta tästä on kaksi muunnelmaa. Toisessa otetaan lähtökohdaksi sukunimi ja perustetaan sen ympärille sukuseura. Tutkimuksen avulla pyritään osoittamaan mahdollinen verisukulaisuus kaikkien samannimisten kesken. Toisessa otetaan lähtökohdaksi tietty henkilö ja tutkimuksen avulla pyritään selvittämään, ketkä ovat hänen jälkeläisiään sukunimistä välittämättä.

Esimerkkinä ensin mainitusta on Hinkkasten sukuseura. Virmailan rusthollin suku on taas esimerkki jälkimmäisestä. Virmailan suku -kirjan sivulla 65 nämä suvut sattuvat kietoutumaan toisiinsa.

Jos tietyn henkilön esivanhempien selvittäminen kymmenen sukupolvea taaksepäin on vielä kohtuullinen tehtävä, tietyn henkilön kaikkien jälkeläisten selvittäminen kymmenen sukupolven ajalta alkaa olla mahdoton työ.

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä vaikeampi on juosta perhetapahtumien ja kotipaikkaansa vaihtavien sukulaisten perässä. Vanhemmilta ajoilta voi taas olla vaikea löytää tietoja henkilön tai hänen lastensa vaiheista. 

Esimerkiksi Virmailan suvun kantaisäksi on valittu Heikki Pietarinpoika. Hänen neljän tunnetun sisaruksensa vaiheet ovat melkein kokonaan tutkimatta ja tietymättömissä. Heikin lapsista ainakin Kouvalan Kalle Heikinpojan, Saksalan Elias Heikinpojan, Auvilan Riitta Heikintyttären ja vain syntymäkotinsa kirjoissa mainitun Elin Heikintyttären perheet ovat jokseenkin tutkimatta. Juho Heikinpojan jälkeläisiä on luetteloitu kaksi monisatasivuista kirjaa.

Jos nuo neljä muuta sisarusta ovat olleet yhtä hedelmällisiä kuin Virmailan ratsutilan Juho Heikinpoika, Päijänteen rantamilla voi tallustella sukujuuristaan tietämätöntä Virmailan sukua vielä kahdeksan kirjan verran. 


VIII

Moni on aloittanut sukututkimuksen ja kertonut lopettaneensa sen, kun esivanhemmista vastaan tuli ensimmäinen hevosvaras tai muu rosvo. Yhtä moni on kuumeisesti jatkanut siinä toivossa, että vastaan tulisi Kaarle Suuri tai joku muu merkkihenkilö. Noin suurin piirtein padasjokelaiset ovat kuitenkin talollista säätyä tai siitä torppareiksi, mäkitupalaisiksi, käsityöläisiksi, sotilaiksi taikka itsellisiksi erottuneita.

Kaarle Suurella oli niin paljon jälkeläisiä, että lienee heitä riittänyt Padasjoelle asti. Kartanot ja virkatalojen upseerit puolestaan huolehtivat siitä, että Ruotsin muinaisaikojen mahtisukujen jälkeläisiä on Padasjoella enemmänkin. Keskieurooppalaiset juuret eivät ole mikään erikoisuus. Omalta kohdaltani sellaisia ei tiettävästi löydy. Etelä-Ruotsissa olevaa Barkerydiä kauempaa en tiedä polveutuvani.

Vähintään yhtä todennäköistä kuin aatelisen esivanhemman löytäminen on käräjäpukarien ilmaantuminen sukuun. Velkoja omistuksia koskevia riitoja oli paljon. Kun tiedetään kuinka väkivaltaisia suomalaiset ovat aina olleet, mitä todennäköisimmin joku sukulainen on ollut käräjillä myös väkivaltarikoksen takia. 

Aleksis Kivi tiesi varsin hyvin, mistä kirjoitti, kun hän pani veljeksensä tappelemaan Toukolan poikien kanssa. Naturalistisemminkin tilanteen olisi voinut kuvata. Reino Paarvio kertoili, kuinka Nyystölän Katajistossa vielä ennen sotia tapeltiin iltamien päätteeksi halkopinosta otetuin lyömäasein.

Minun tappelupukarini nimi on Arndt Eerikinpoika. Luultavasti hän itse kutsui itseään Vinnilän Aaretiksi. 

Valtio kielsi talonpojilta viinanpolton 1866 ja sen tuloksena syntyi kukoistava salakauppa. Muuan kapakanpitäjä oli Läpäkkälän Maija. Maijan kapakan kerrotaan olleen Maakesken Metsäkankaalla. On arveltu, että Aaretilla olisi ollut vispilänkauppaa Maijan kanssa. Samalle asialle ilmestyi kuitenkin myös mies Asikkalasta. 

Tappeluhan siitä tuli. Asikkalan mies menetti henkensä ja Maija toisen sulhasensa Turun vankilaan. Viina olisi ollut viisasten juoma.

Aaretti ei kuitenkaan viihtynyt Turussa. Turkulaisten ystävieni iloksi olen voinut esitellä hänen anomustaan päästä sieltä pois ja mennä Siperiaan. Ministerivaltiosihteeri esitteli sen ja tsaari siihen myös suostui.

Vinnilän Aaretti lähti Siperiaan. Pääsikö hän sinne saakka ja mitä hänelle siellä tapahtui, sitä ei kukaan ole ehtinyt tutkia.


IX

Sukututkija joutuu väistämättä miettimään, tallettaako ja julkaiseeko kaiken, minkä saa selville. Ainakin hänen on otettava huomioon henkilöiden yksityisyyden suoja. 

Muutama asia on mitä todennäköisimmin arkaluonteinen. Sellainen on esimerkiksi itsemurha. Vaikka niin sanotusti kaikki sen tietäisivät, sitä ei yleensä mainita. Toinen hienotunteisuutta vaativa asia ovat aviottomat lapset. Muutamissa tapauksissa kirkonkirjoihin on merkitty, kenen arvellaan tai väitetään olevan isä, ja perimätietoakin on runsaasti tarjolla. Usein lienee kuitenkin viisaampaa olla painamatta kaikkea kansien väliin. Toisaalta useammin kuin yhden kerran olen tavannut henkilön, joka on ollut toiveikkaassa käsityksessä, että sukututkimuksen avulla hän saisi selville isänsä nimen.

Nykyaikana joutuu pohtimaan, miten suhtautua avopuolisoihin. Moni haluaa, että myös avopuoliso merkitään sukukirjaan. Kokemus kuitenkin osoittaa, että avopuolisot vaihtuvat aika usein. Ehkä sukututkimusjulkaisuun kannattaisi ottaa avopuolison nimi vasta kun pariskunnalla on yhteinen lapsi.

Sukututkija julkaisee tutkimustuloksensa osittain myös siitä syystä, että tuloksia voidaan arvioida ja arvostella ja sen perusteella korjata. Virheitä ja puutteita voi olla kaikissa tutkimuksissa. 

Muutaman kerran olen saanut ripitystä henkilöltä, josta on hänen omasta mielestään julkaistu liian vähän tai vääränlaisia tietoja – ainakin naapuriin verrattuna. Syynä saattaa hyvinkin olla se, että kyseinen henkilö ei kysyttäessä antanut itsestään laajempia tai täydellisempiä tietoja; tutkija on lähteidensä armoilla. Joskus henkilö on kirjattu väärään sukuun. Lisätutkimuksilla sellaiset virheet on oiottu.

Padasjoella vuosi 1918 on edelleen herkkä asia. Muuan punaisten huoltojoukkoihin kuulunut mies sai tuomion teoistaan. Hän kärsi sen ja palasi leiriltä alle 50-kiloiseksi laihtuneena. Hänen vanhin lapsensa kertoi hyvin elävästi isänsä tarinan, jonka minä puolestani otin erääseen käsikirjoitukseen. Sen luettuaan miehen nuorin lapsi soitti järkyttyneenä. Hän ei tiennyt mitään isänsä nuoruuden vaiheista Padasjoella ja oli siinä käsityksessä, että tämä oli ollut koko ikänsä kokonaan toisenlaisella poliittisella kannalla. Suku- ja mielenrauhan turvaamiseksi jätin tämän punapäällikön tarinan julkaisematta.

 


X

Onko sukututkimuksesta mitään hyötyä?  No, onko postimerkkien keräämisestä mitään hyötyä? Miksi pitäisi olla?

Sukututkimus on monelle ihmiselle harrastus siinä missä kalastus tai käsityöt ovat jonkun toisen harrastus. Salapoliisiromaanien lukeminen voisi kuitenkin olla parempi vertaus. Niin kuin salapoliisiromaanin aloittaessaan tietää, että kirjan lopussa joku paljastuu murhaajaksi, niin tutkittavan henkilön valitessaan uskoo, että kirjojen sivujen kääntelyn jälkeen jotkut osoittautuvat hänen vanhemmikseen ja esivanhemmikseen.

Kaikille sukututkimus ei kuitenkaan ole harrastus. Kuninkaalliset ja aateliset ovat aina tarkoin selvittäneet sukunsa, jotta olisivat perillä erioikeuksistaan sekä oikeasta vallan tai omaisuuden perimysjärjestyksestä. Hoveissa on erityisiä hovigenealogeja, jotka tekevät työkseen sukututkimusta. Aateliskalenterissa julkaistaan vuosittainen selvitys Suomen aatelissuvuista.

Bloodline of the Holy Grail -teoksessa on esitetty Dan Brownin DaVinci-koodi -kirjastakin tuttu sukujohto, joka alkaa Jeesus Nasaretilaisesta ja Magdalan Mariasta ja tulee nykyaikaan. Sen lisäksi siinä on yritetty perustella väite, että Yhdistyneen kuningaskunnan kruunu on väärän suvun edustajalla. Sukututkijoilla voi siis olla poliittisia vaatimuksia!

Amerikan Yhdysvaltojen presidentinvaalin on taas voittanut aina tähän asti se ehdokas, niin kerrotaan, jolla on suonissaan eniten kuninkaallista verta. Sukututkijat ovat tällä perusteella tehneet poliittisia ennustuksia. Suomessa taas näyttää olevan tapana, että luvan perästä tehdään ja julkaistaan tutkimus kulloisenkin Tasavallan Presidentin suvusta.

Myös tavallisista ihmisistä tehdään virallisia sukututkimuksia. Aikanaan meistä jokaisesta tehdään sellainen. Perunkirjoitusta varten on nimittäin selvitettävä, onko perillisiä ja keitä mahdolliset perilliset ovat. Toisinaan tällainen selvitys on hyvin työläs tehtävä, esimerkiksi silloin kun korkean iän saavuttaneella vainajalla on paljon kauan sitten ulkomaille muuttaneita lähisukulaisia.

Perinnöllisten sairauksien selvittämisessä sukututkimuksesta saattaa olla hyötyä. Toisaalta dna-tutkimusten avulla voidaan todeta, ovatko tietyt henkilöt keskenään sukua. Siinä on omat riskinsä. Eräässä Suomen naapurimaassa tehdyssä tutkimuksessa ilmeni, että läheskään aina lapsen isä ei ollut se mies, joka oli isäksi nimetty, mutta muutamassa tapauksessa myös äiti oli joku muu kuin äitinä pidetty nainen.

Aika monelle lienee kuitenkin tärkeintä saada vastaus Alex Haleyn Kunta Kinte -kysymykseen: Kuka minä olen ja mistä minä olen tullut? Onko minulla juuret?
 



 

TAKAISIN ALKUUN